mira a mis ojos, que ves ?

Aika kului. Kuluu edelleen, joka hetki, silloinkin kun sitä ei ajattele. Se luisuu käsistämme kuin elohopea, kuin vesi, josta et voi pidellä kiinni. Siltikin kuvittelen, että aikaa on. Koko kevät. Hulluuteen asti.

Päivät kuluvat samanlaisina kuin edellisellä viikolla, harmaina ja merkityksettöminä. Viikko on perjantain odottelua, eivätkä muut päivät merkitse mitään. Aika kuluu, enkä mä lupauksistani huolimatta laihdu. Mä paastoan joka toinen päivä, joka toinen mä syön normaalisti. Mä en enää tiedä, kuka mä olen. Mä en tiedä, kuka mä olin tai kuka mä olen ollut 5 kg sitten. Mä tiedän vain että aika kuluu. Kohta on helmikuun puoliväli.

Tänään mä olen syönyt omenan, ja kohta salaattia, jossa on mukana tomaattia ja vähän raejuustoa. Sen jälkeen mä syön vielä toisen omenan. Sitten mä lähden duuniin. Sieltä mä menen teoriatunnille. Jonka jälkeen mä tulen takaisin kotiin ja menen nukkumaan. Syömiselle ei jää aikaa.

Mä istuin kolme päivää paikoillani, sulkien itseni koko maailman ulkopuolelle, vuodattaen tuskani siveltimen kautta paperille. Kolme päivää mä istuin ja maalasin. Lattia lainehti vesivärimaalauksia, papereita ja luonnoksia. Lopulta musta tuntui, ettei mun sisällä ollut enää mitään. Mun koko sielu oli läjässä papereita lattialla, tahroina mun käsissä, muutamana typeränä, lapsellisena kuvana. Mä vihasin niitä. Ne olivat .. Surkeita. Mutta ne olivat osa mua, ja siksi mä en voinut heittää niitä pois. Ne olivat mä.

Tekemättömät työt ja pudottamattomat kilot painavat päälle. Kuin ihmeen kautta mä saan edelleen kiitettäviä, vaikka en jaksa lukea kokeisiin, vaikka päivät ovat aina vain enemmän lintsaamista ja väsymystä, tunneilla nukkumista ja harmaata ainetta joka valuu mun ympärillä.
Tänään mä katsoin itseäni peilistä. Pitkään ja hartaasti. Enkä mä tunnistanut itseäni.
Joka ilta, käydessäni nukkumaan, mä ajattelen: huomenna. Huomenna tää loppuu. Huomenna mä otan itseäni niskasta kiinni. Koskaan mä en tee sitä. Mä olen laiska, saamaton ja lihava.
Silti mun elämä on mallillaan. Koulussa menee hyvin, mulla on maailman upein poikaystävä, mulla on edelleen kavereita ja mä olen terve. Tai no, terve ja terve.. Mä pyörin paikoillani enkä osaa lähteä mihinkään suuntaan. Mä en edes tiedä, haluanko mä lähteä johonkin suuntaan. Tai haluan, mutten tiedä pystynkö. Silti mun täytyy. Mun on lähdettävä, etten mä jäisi yksin.
Mä olen sekava.

don't give up. suffer now and live the rest of your life as a champion .

Mä heräsin kylmään tiistai-aamuun väsyneenä parin tunnin nukkumisen jälkeen, luullen että oli keskiviikko, luullen että mä olin laihtunut. Vaaka ja kalenteri olivat kuitenkin oli toista mieltä.

Mä olen vältellyt vaakaa jonkin aikaa, peläten numeroita jotka se mulle näyttää. Ja kun mä sitten tänään uskalsin astua sille, se tunne oli .. Sanoin kuvaamaton.
Mun paino on nyt noussut joulusta 5 kg. Enkä mä ymmärrä, että miten. Itseasiassa, mä en edes halua tietää. Se ahdistus, joka muhun iski, löi jalat alta. Tosin tällaselta tankilta ne nyt menee muutenki .. Mä en jaksaisi enää. Mä en jaksaisi, mutta mun on pakko. 11 kg kesään mennessä on .. Mahdotonta. Kertakaikkiaan mahdotonta. Silti mä yritän. Yritän, kun en muutakaan voi.

Tänään on 1. helmikuuta. Tänään mä otan itseäni niskasta kiinni.

Mä valahdin istumaan huoneeni lattialle, keskelle vaatteiden ja tavaroiden valtamerta. Ajatukset tulivat hyökyinä huuhtoen mun ylitse, ahdistus puristi mun mieltä ja sydäntä. Kaikki ne ajatukset. Ne tekivät mut hulluksi. "Etkö sä muista, minkä vuoksi sä teet tätä? Etkö sä oikeasti välitä? Luovuttaja. Luuseri. Sä olet ikuinen häviäjä. Läski. Itsekuriton ja laiska." Mun mieleen välähteli kuvia, jotka satuttivat enemmän kuin mikään. "Se sanoi että se tykkää lahoista tytöistä .. "