here i am again . back in my own little hell .

Niin paljon on tapahtunut. Tuntuu kuin aikaa olisi kulunut kuukausia. Ehkä jopa vuosi. Tuntuu siltä, kuin kaikki olisi päälaellaan. Mä en tiedä mistä aloittaisin.

Jos mulla olisikin sanat valmiina päässäni. Jos mä saisin välitettyä tän tekstin kautta lukijoille ne tunteet, jotka mun sisällä kuohuu. Jos .. Jos mä osaisin kertoa asiat niinkuin ne ovat. Jos näin olisi, mä olisin taitava.

Aloitetaan siitä, mitä mulla on mielessäni päällimmäisenä.
Mä luulin parantuneeni. Mä ihan todella luulin, että koko helvetti olisi taaksejäänyttä elämää. Kaikki tuntui niin helpolta. Mä olin onnellinen, kevät oli tulossa, eikä mulla ollut syytä laihduttaa. Mähän olin hyvä tällaisena.
Meni neljä kuukautta, mä heräsin tähän päivään ja tajusin, etten voisi jatkaa näin. Että vaa'an näyttämä luku oli pahempi kuin koskaan, että peilikuva oli irvikuva jostain, mikä joskus oli ollut ihmiskeho. Ihmiskeho, joka oli painanut liki 50 kiloa. Nyt mä en tunnista itseäni. Mä olen muodotonta, löysää massaa. Jos mä voisinkin puhua vain muutaman kilon noususta . Mutta mä en voi. Se olisi vale.
Mä palasin kertarysäyksellä omaan pieneen helvettiini, joka on ahdistavampi kuin koskaan. Mä olen jälleen aloituspisteessä. Starttiruudussa, jonka jälkeen tulevat ensimmäiset metrit ovat vaikeimmat. Silti mun on pakko yrittää. Jälleen kerran. Aina vain uudestaan. Mä olen jäänyt ikuisiksi ajoiksi pyörimään tätä yksinäistä, katkeraa rataa.

Asiasta toiseen. Mä tapasin armaan isäni tänään. Me käytiin kahvilla, juteltiin niitä näitä kesästä, koulusta ja tulevaisuudesta, se halasi mua kevyesti ja suukotti päälaelle saaden kyyneleet kihoamaan mun silmiin. Ehkä meillä on sittenkin toivoa sen kanssa.

Mä olen väsynyt. Niin väsynyt tähän kaikkeen. Väsynyt kouluun, väsynyt odotuksiin, velvollisuuksiin ja tehtäviin. Väsynyt repimään kiitettäviä numeroita, väsynyt tavoittelemaan loistavaa keskiarvoa jolla mä pääsen loistavaan lukioon. Väsynyt koko maailmaan ja sen ihmisiin.

Mulla on paha olla kotona. Mä en jaksaisi enää. Mä tahdon oman tilan, oman rauhan ja elämän.

Mä kävelen jäisiä katuja pitkin. Maaliskuun ilta on kylmä ja sininen, mutta mulla on lämmin. Mun askeleet kaikuu kaduilla talojen seinistä, mun huulilla kareilee vastustamaton hymy. Juuri sellainen hymy, jonka omistajaa kadehditaan. Viekoitteleva, rakastunut hymy. Mun korvan takana hehkuu punainen ruusu, ja kädessäni mä kannan pientä, pyöreää lasipulloa, jossa on toinen samanlainen, pitkävartinen, rakkaudenpunainen, vasta aukeamassa oleva ruusu. Mulla on revityt farkut, valkoinen huivi ja liikaa varjostusta. Joku hymyilee mulle tietävästi, ja mä hymyilen takaisin. Taivaalle syttyvät keväisen kylmät tähdet.

Yöratikka on täynnä horjuvaa, hoipertelevaa, silmät päässä seisovaa jengiä, jotka ovat matkalla kuka minnekin. Sitten on niitä kyllästyneen näköisiä tyyppejä, jotka haluavat vain kotiin lämpimän peiton alle, turvaan lauantaiyön kaaokselta. Mä kuuluin viimeksimainittuihin. Huhtikuun ensimmäinen yö on levoton ja täynnä sähköä, sitä samaa tunnelmaa, jonka saattoi aistia jokaisessa kaupungin yössä. Tänään se oli kuitenkin vaarallista ja ritisevää. Ratikan takaosassa jotkut haastavat riitaa, ja ihmiset väistyvät pois katsellen kulmiensa alta. Joku menee ilmoittamaan kuljettajalle levottomuuksista. Mä haluan kotiin, peiton alle turvaan, tai oman rakkaani lämpimään, hiljaiseen syliin. Riitaa haastanut jää pois, ja me jäädään hiljaisuuteen, joka yhtäkkiä tuntuu pahemmalta kuin huuto ja mekastus.
Mun kävellessä pysäkiltä kotiin, koko maailma on hiljainen. Ei autoja, ei ihmisiä, eikä ääniä. Taivas on pahaenteisen punertava, ilma on raskas sumusta ja kosteudesta. Mua värisyttää, vaikka yö on lämpimämpi kuin pitkään aikaan. Suden hetkeen on vain reilu tunti, ja musta tuntuu, että koko maailma hiljenee odottamaan sitä. Kaduilla ei ole turvallista. Mä livahdan lämpimään rappukäytävään ja olen turvassa kaikilta muilta paitsi itseltäni .

i'm torn into pieces

Metron muoviset penkit kirkuu oranssiaan mun nojatessa päätä kylmään ikkunaan. Mua väsyttää, mulla on nälkä ja huono olla. Ihmiset on kylmää foliota mun ympärillä.
Mä ehdin junaan juostuani viimeiset 50 metriä. Kalsea naisääni kertoo junan olevan matkalla vantaankoskelle. Mua vastapäätä istuu vaaleahiuksinen nainen joka syö banaania. Mun mahassa möyräisee ja mä vihaan kaikkea. Osaston takana lespaava tytön ääni jänkkää puhelimeen.

Musiikkiopiston pehmeällä sohvalla istuu taas se isä poikansa kanssa. Mä katselen niitä syrjäsilmin. Isä lukee kirjaa pehmeällä, miellyttävällä äänellä. Sillä on villavat hiukset, siniset silmät ja kapeat kasvot. Kaulassa on unisen pehmeä sininen huivi ja jaloissa harmaat villasukat. Kummallinen takki jossa on neuletta ja lampaantaljaa ja tummanharmaat, ruudulliset kangashousut tekevät siitä ihanan boheemin ja kiltin näköisen. Mun sydämessä pistää.

Mä en uskonut että tilanne olisi voinut tästä vielä huonontua. Mä olin kuitenkin väärässä. Taas. Me tavattiin, ehdittiin kävellä vartin verran, kun mä käännyin kannoillani ja astelin pois. Mä en kestänyt kuunnella sitä. Mun oli vaikea uskoa että se todella oli sama ihminen. Sama, jonka kanssa mä olin viettänyt ihania hetkiä. Mun oli vaikea uskoa, että mä olin joskus ollut sen prinsessa. Mä en uskonut, että se oli joskus ollut mun isä.
Syyttäviä sanoja, halveksuntaa, pilkkaa. Mä yritin. Tosissani yritin. Enemmän kuin mitään, mä olisin halunnut välit sen kanssa kuntoon. Jostain syystä mun ei annettu onnistua. Joten .. Mä vain kävelin pois. Käänsin sille selkäni ja kävelin pois, en ylpeänä ja voitokkaana, vaan lannistuneena ja musertuneena, väsyneenä kuulemaan sanoja jotka pirstoivat mun sydämen kerran toisensa jälkeen.

Mä kävelen jäisiä katuja pitkin. Liukastelen. Tummat aurinkolasit peittää mun silmät. Kyyneleet valuvat poskille. Mä astun bussiin, itken lasieni suojassa. Ihmiset katsovat vinoon. Mä en välitä.
Katu päättyy aurinkoon bussin jatkaessa matkaa. Mä seison kylmässä auringonvalossa, kävelen haparoivia askeleita. Kyyneleet sumentaa mun silmät. X kävelee mua vastaan ja puristaa mut syliinsä. Ja mä itken. Nyyhkytän lohduttomasti, loputtomasti. Se silittää mun päätä, hymisee hiljaa mun korvaan. Kyyneleet eivät lopu. Me seistään kadulla auringon paisteessa ja mä itken. Mun sydän lyö kovaa särkyessään sirpaleiksi, toiveet ja unelmat haihtuvat raa'an tuulen mukana maaliskuiseen päivään, joka on jäätä, hiekkaa ja kyyneleitä.

i'm no fool - i'm just upside down

Se katsoi mua hiljaa ja sanoi: "Muista, että se mitä sä näet peilistä, ei ole totta."
Mä mietin sen sanoja, enkä uskonut. Mä kuitenkin nyökkäsin, vaikka en täysin ymmärtänytkään mitä se tarkoitti. Miten niin ei ollut totta? Eiväthän peilit valehdelleet.. Ei. Ne näyttivät julman totuuden.
Mikä sitten oli totta? Missä kulki todellisuuden ja kuvitelman häilyvä raja? Oliko sitä edes?

Mä luin läpi talven postauksia, viivähdin hetken muistoissa jotka nousivat mun mieleeni. Mä tajusin myös, että olen muuttunut. En paljon, mutta vähän. Mun elämässä on onnellisuutta. Mä en ole tyytyväinen, en ilman tuskaa ja ahdistusta, en ilman valtavia paineita kaikesta, mutta nyt mä tunnen myös onnea. Mä luin tekstejä ja mietin, kuinka mä olin ennen joulua laihtunut monta kiloa vain muutamassa viikossa. Mulla on ikävä sitä tunnetta. Tunnetta, kun aamulla vaa'an kylmä pinta kiilsi jalkojen alla ja mustat digitaalisilmät näyttivät aina vain pienempää lukua. Mä pyrin siihen takaisin. Ei. En pyri. Vaan olen matkalla siihen.

Mä en ole käynyt vaa'alla pitkään aikaan. Mua pelottaa. Mä en tahdo tietää. Ehkä mä laihduttelen ensin pahimmat pois muutaman viikon ajan ja käyn vaa'alla vasta sitten. Ehkä mä käyn jo huomenna ja kadun. Ehkä mä .. Mä en tiedä.

Yhteishaku ja lukion valitseminen tuottaa mulle ahdistuskohtauksia, itkuraivareita ja tuntien masentunutta pohdiskelua. Kuinka voi joku olla näin sekaisin? Isosvalinnat tehdään ensi viikolla. Bilsan vihko pitäisi tehdä. Ja siitä pitäisi tehdä upea. Mulla ei ole varaa tiputtaa yhtäkään numeroa. Lukupäiväkirja pitäisi tehdä. Tutkinto on kahden viikon kuluttua. Siitä on päästävä läpi. Teoriatentit siintävät jo edessäpäin.
Mä en voi kuin nauraa itselleni. Mihin tää kaikki johtaa? Väistämättömään hermoromahdukseen?
Ei väliä, kunhan mä olen laiha ensi kesänä.

Luojan kiitos on viikonloppu.

mä olen väsynyt vannomaan nimeen jumalista julmimman

Mä jätin osan sydämestäni Roomaan, jossa mä vietin elämäni rentouttavimmat neljä päivää. Neljä päivää, joiden aikana mä en ajatellut mitään. En vartalooni kertyneitä kiloja, en rästissä olevia koulutöitä, en solmussa olevia ihmissuhteita, paineita koulusta tai valinnan vaikeutta. Mä söin, nauroin, shoppailin, join viiniä vaahtokylvyssä ja nukuin silkkilakanoissa. Hetken aikaa mä sain olla vapaa kaikesta. Mä rakastuin siihen kaupunkiin, sen katuihin ja ihmisiin, lämpöön ja sykkeeseen, tunnelmaan joka oli käsin kosketeltava. Siihen, miten historian siipien havinan saattoi kuulla. Mä ymmärsin miksi Roomaa kutsutaan ikuiseksi kaupungiksi; enkä ihmettele yhtään.

Ongelmat eivät kuitenkaan sulaneet pois sillä aikaa, kun mä varastin hetken aikaa itselleni. Ne odottivat mua Helsinki-Vantaa lentokentällä koko mittavuudessaan.
Nyt mä olen sekaisin, ahdistunut ja peloissani. Mä en tiedä mitä haluan, mä en jaksa enää. Oikeasti. Mä en jaksa tehdä minkään eteen mitään. En koulun, en edessä olevan tutkinnon, en minkään. Nyt on tiistai ja 6 tuntia on lintsattu. Mä en jaksa. Mä olen kyllästynyt sen hokemiseen. Mä en tiedä kauanko mun pitää hokea, ennen kuin mut otetaan tosissaan. Ennen kuin joku ymmärtää että mulla on oikeasti paha olla, että mäkin olen vain ihminen. Mä olen väsynyt vaatimaan itseltäni niin paljon, mä olen väsynyt muiden vaatimuksiin ja odotuksiin mun menestyksestä.
Mun on paha olla kotona. Mä saan hallitsemattomia raivareita, jolloin silmissä pimenee, mä huudan ja hakkaan kaikkea mikä osuu eteen. Mä en jaksa sitä, etten mä saa yhtäkään kannustavaa sanaa osakseni. Ei. Ainoa mitä mä saan kuulla, on jotain sen tyyppistä kuin "ja taas menee kaikki ihan plörinäksi, sä olet niin laiska, taas menee koulu ja kaikki ihan hunningolle". Mä en jaksa sitä. Siinä vaiheessa kun mun keskiarvo on 9.5, kukaan ei tule sanomaan mulle etten mä tee mitään kouluni eteen, tai että kaikki jää hunningolle.
Musta tuntuu, että ainoa, mitä mä tarvin, on omaa tilaa. Oma paikka. Paikka, jossa mä tunnen oloni hyväksi ja kokonaiseksi. Paikka, johon vain mulla on avain, paikka, jonne tultuani mä voin hengähtää syvään ja todeta että kaikki mitä mä näen on mun, eikä kenenkään muun. Mä tarvin oman kämpän. Mä sekoan kotona. Kyllä mä tiedän, että se kuulostaa lapselliselta, perus teinin valitukselta "omg ku porukat on siis niiin idareit, en kestä, haluun oman kämpän" jne, mutta mä olen tosissani. Mä en tiedä kauanko mä kestän enää. Kauanko menee ennenkuin mä oikeasti sekoan.

Mä en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Ei vain ole tuntunut siltä. Itseasiassa, ei ole tuntunut yhtään miltään. Paljon on tapahtunut, ja uusia lukijoitakin on näköjään tullut, tervetuloa (: ♥ . Uutisista suurin on ehkä se, että me ollaan faijan kanssa jonkinlaisissa väleissä nykyään. Mä olen jutellut sille puhelimessa, ja tarkotus ois nähdä ens lauantaina. Mä toivon että vähitellen siitä tulee taas yksi mun elämän tukipilareista, mä toivon että tuska mun sisällä hellittää edes vähän.
Mä olen lihonut. Järkyttävästi. Mä en ole käynyt vaa'alla, mutta asia on työn alla. Vihdoinkin. Mä teen kaikkeni, rankemmin kuin koskaan, jotta saisin tuloksia. Liikunta on vähäistä sääolosuhteiden takia, mutta mä teen parhaani - vähennän syömiset minimiin. Vaa'alle mä menen vasta kun siltä tuntuu.

Enempää sanottavaa mulla ei ollut. Ei sillä kertaa. Eikä tarvinnutkaan. Olihan se alku. Uusi alku. Mä olin avannut kuilun meidän välille. Nyt mun oli aika sulkea se.

mira a mis ojos, que ves ?

Aika kului. Kuluu edelleen, joka hetki, silloinkin kun sitä ei ajattele. Se luisuu käsistämme kuin elohopea, kuin vesi, josta et voi pidellä kiinni. Siltikin kuvittelen, että aikaa on. Koko kevät. Hulluuteen asti.

Päivät kuluvat samanlaisina kuin edellisellä viikolla, harmaina ja merkityksettöminä. Viikko on perjantain odottelua, eivätkä muut päivät merkitse mitään. Aika kuluu, enkä mä lupauksistani huolimatta laihdu. Mä paastoan joka toinen päivä, joka toinen mä syön normaalisti. Mä en enää tiedä, kuka mä olen. Mä en tiedä, kuka mä olin tai kuka mä olen ollut 5 kg sitten. Mä tiedän vain että aika kuluu. Kohta on helmikuun puoliväli.

Tänään mä olen syönyt omenan, ja kohta salaattia, jossa on mukana tomaattia ja vähän raejuustoa. Sen jälkeen mä syön vielä toisen omenan. Sitten mä lähden duuniin. Sieltä mä menen teoriatunnille. Jonka jälkeen mä tulen takaisin kotiin ja menen nukkumaan. Syömiselle ei jää aikaa.

Mä istuin kolme päivää paikoillani, sulkien itseni koko maailman ulkopuolelle, vuodattaen tuskani siveltimen kautta paperille. Kolme päivää mä istuin ja maalasin. Lattia lainehti vesivärimaalauksia, papereita ja luonnoksia. Lopulta musta tuntui, ettei mun sisällä ollut enää mitään. Mun koko sielu oli läjässä papereita lattialla, tahroina mun käsissä, muutamana typeränä, lapsellisena kuvana. Mä vihasin niitä. Ne olivat .. Surkeita. Mutta ne olivat osa mua, ja siksi mä en voinut heittää niitä pois. Ne olivat mä.

Tekemättömät työt ja pudottamattomat kilot painavat päälle. Kuin ihmeen kautta mä saan edelleen kiitettäviä, vaikka en jaksa lukea kokeisiin, vaikka päivät ovat aina vain enemmän lintsaamista ja väsymystä, tunneilla nukkumista ja harmaata ainetta joka valuu mun ympärillä.
Tänään mä katsoin itseäni peilistä. Pitkään ja hartaasti. Enkä mä tunnistanut itseäni.
Joka ilta, käydessäni nukkumaan, mä ajattelen: huomenna. Huomenna tää loppuu. Huomenna mä otan itseäni niskasta kiinni. Koskaan mä en tee sitä. Mä olen laiska, saamaton ja lihava.
Silti mun elämä on mallillaan. Koulussa menee hyvin, mulla on maailman upein poikaystävä, mulla on edelleen kavereita ja mä olen terve. Tai no, terve ja terve.. Mä pyörin paikoillani enkä osaa lähteä mihinkään suuntaan. Mä en edes tiedä, haluanko mä lähteä johonkin suuntaan. Tai haluan, mutten tiedä pystynkö. Silti mun täytyy. Mun on lähdettävä, etten mä jäisi yksin.
Mä olen sekava.

don't give up. suffer now and live the rest of your life as a champion .

Mä heräsin kylmään tiistai-aamuun väsyneenä parin tunnin nukkumisen jälkeen, luullen että oli keskiviikko, luullen että mä olin laihtunut. Vaaka ja kalenteri olivat kuitenkin oli toista mieltä.

Mä olen vältellyt vaakaa jonkin aikaa, peläten numeroita jotka se mulle näyttää. Ja kun mä sitten tänään uskalsin astua sille, se tunne oli .. Sanoin kuvaamaton.
Mun paino on nyt noussut joulusta 5 kg. Enkä mä ymmärrä, että miten. Itseasiassa, mä en edes halua tietää. Se ahdistus, joka muhun iski, löi jalat alta. Tosin tällaselta tankilta ne nyt menee muutenki .. Mä en jaksaisi enää. Mä en jaksaisi, mutta mun on pakko. 11 kg kesään mennessä on .. Mahdotonta. Kertakaikkiaan mahdotonta. Silti mä yritän. Yritän, kun en muutakaan voi.

Tänään on 1. helmikuuta. Tänään mä otan itseäni niskasta kiinni.

Mä valahdin istumaan huoneeni lattialle, keskelle vaatteiden ja tavaroiden valtamerta. Ajatukset tulivat hyökyinä huuhtoen mun ylitse, ahdistus puristi mun mieltä ja sydäntä. Kaikki ne ajatukset. Ne tekivät mut hulluksi. "Etkö sä muista, minkä vuoksi sä teet tätä? Etkö sä oikeasti välitä? Luovuttaja. Luuseri. Sä olet ikuinen häviäjä. Läski. Itsekuriton ja laiska." Mun mieleen välähteli kuvia, jotka satuttivat enemmän kuin mikään. "Se sanoi että se tykkää lahoista tytöistä .. " 

my whole world is the pain inside me

Mä en tiedä mitä sanoa. Mulla ei ole sanoja kuvaamaan sitä, mitä mä käyn läpi. Koko mun maailma on vain suunnatonta tuskaa ja ahdistusta mun pään sisällä. Sellaista kipua, joka ei lievity itkemällä tai huutamalla. Ahdistusta, joka vain tukahduttaa, tappaa sisältä päin.

Mä en tunne mitään, mun silmissä sumenee ja koko ympäröivä maailma lakkaa olemasta. Mä muistan vain avanneeni suuni ja huutaneeni. Huutaneeni, saadakseni kaiken loppumaan. Vähättelevät, arvostelevat, satuttavat sanat. Mä en tahdo kuulla niitä. Mä huudan niin lujaa kuin vain pystyn. Takaisin samalla mitalla. Lujempaa, vihaisia, rumia sanoja, jotka eivät satuta niin paljon kuin mä haluaisin. Mä tärisen ja vaivun lattialle. Mä en jaksa. Kuinka se on niin vaikeaa ymmärtää? Mulla ei ole voimia nousta enää. Mä vihaan itseäni. Vihaan itseäni ja sitä, etten mä kykene olemaan hyvä edes niille, joista eniten välitän. Mä nyyhkytän, tärisen ja toivon että kuolema tulisi ja veisi mut pois. Mä en tahdo elää, mä en tahdo tuntea tätä tuskaa, kipua ja ahdistusta.
X Ei ymmärtänyt. Se sanoi, että mun olisi yritettävä vielä, että mun olisi vain noustava ja oltava vahva. Mä itkin, koska se ei ymmärtänyt. Koska kukaan ei ymmärtänyt. Mä en jaksanut enää.

Kaikki on sekavaa, ahdistavaa ja kamalaa. Ehkä mä huomenna saan itsestäni selvää. Nyt mä vain pelkään itseäni. Mä olen joku aivan muu.

Uusi lukija, tervetuloa lukemaan psykedeelisiä postauksiani . ♥