Metron muoviset penkit kirkuu oranssiaan mun nojatessa päätä kylmään ikkunaan. Mua väsyttää, mulla on nälkä ja huono olla. Ihmiset on kylmää foliota mun ympärillä.
Mä ehdin junaan juostuani viimeiset 50 metriä. Kalsea naisääni kertoo junan olevan matkalla vantaankoskelle. Mua vastapäätä istuu vaaleahiuksinen nainen joka syö banaania. Mun mahassa möyräisee ja mä vihaan kaikkea. Osaston takana lespaava tytön ääni jänkkää puhelimeen.
Musiikkiopiston pehmeällä sohvalla istuu taas se isä poikansa kanssa. Mä katselen niitä syrjäsilmin. Isä lukee kirjaa pehmeällä, miellyttävällä äänellä. Sillä on villavat hiukset, siniset silmät ja kapeat kasvot. Kaulassa on unisen pehmeä sininen huivi ja jaloissa harmaat villasukat. Kummallinen takki jossa on neuletta ja lampaantaljaa ja tummanharmaat, ruudulliset kangashousut tekevät siitä ihanan boheemin ja kiltin näköisen. Mun sydämessä pistää.
Mä en uskonut että tilanne olisi voinut tästä vielä huonontua. Mä olin kuitenkin väärässä. Taas. Me tavattiin, ehdittiin kävellä vartin verran, kun mä käännyin kannoillani ja astelin pois. Mä en kestänyt kuunnella sitä. Mun oli vaikea uskoa että se todella oli sama ihminen. Sama, jonka kanssa mä olin viettänyt ihania hetkiä. Mun oli vaikea uskoa, että mä olin joskus ollut sen prinsessa. Mä en uskonut, että se oli joskus ollut mun isä.
Syyttäviä sanoja, halveksuntaa, pilkkaa. Mä yritin. Tosissani yritin. Enemmän kuin mitään, mä olisin halunnut välit sen kanssa kuntoon. Jostain syystä mun ei annettu onnistua. Joten .. Mä vain kävelin pois. Käänsin sille selkäni ja kävelin pois, en ylpeänä ja voitokkaana, vaan lannistuneena ja musertuneena, väsyneenä kuulemaan sanoja jotka pirstoivat mun sydämen kerran toisensa jälkeen.
Mä kävelen jäisiä katuja pitkin. Liukastelen. Tummat aurinkolasit peittää mun silmät. Kyyneleet valuvat poskille. Mä astun bussiin, itken lasieni suojassa. Ihmiset katsovat vinoon. Mä en välitä.
Katu päättyy aurinkoon bussin jatkaessa matkaa. Mä seison kylmässä auringonvalossa, kävelen haparoivia askeleita. Kyyneleet sumentaa mun silmät. X kävelee mua vastaan ja puristaa mut syliinsä. Ja mä itken. Nyyhkytän lohduttomasti, loputtomasti. Se silittää mun päätä, hymisee hiljaa mun korvaan. Kyyneleet eivät lopu. Me seistään kadulla auringon paisteessa ja mä itken. Mun sydän lyö kovaa särkyessään sirpaleiksi, toiveet ja unelmat haihtuvat raa'an tuulen mukana maaliskuiseen päivään, joka on jäätä, hiekkaa ja kyyneleitä.
maanantai 7. maaliskuuta 2011
perjantai 4. maaliskuuta 2011
i'm no fool - i'm just upside down
Se katsoi mua hiljaa ja sanoi: "Muista, että se mitä sä näet peilistä, ei ole totta."
Mä mietin sen sanoja, enkä uskonut. Mä kuitenkin nyökkäsin, vaikka en täysin ymmärtänytkään mitä se tarkoitti. Miten niin ei ollut totta? Eiväthän peilit valehdelleet.. Ei. Ne näyttivät julman totuuden.
Mikä sitten oli totta? Missä kulki todellisuuden ja kuvitelman häilyvä raja? Oliko sitä edes?
Mä luin läpi talven postauksia, viivähdin hetken muistoissa jotka nousivat mun mieleeni. Mä tajusin myös, että olen muuttunut. En paljon, mutta vähän. Mun elämässä on onnellisuutta. Mä en ole tyytyväinen, en ilman tuskaa ja ahdistusta, en ilman valtavia paineita kaikesta, mutta nyt mä tunnen myös onnea. Mä luin tekstejä ja mietin, kuinka mä olin ennen joulua laihtunut monta kiloa vain muutamassa viikossa. Mulla on ikävä sitä tunnetta. Tunnetta, kun aamulla vaa'an kylmä pinta kiilsi jalkojen alla ja mustat digitaalisilmät näyttivät aina vain pienempää lukua. Mä pyrin siihen takaisin. Ei. En pyri. Vaan olen matkalla siihen.
Mä en ole käynyt vaa'alla pitkään aikaan. Mua pelottaa. Mä en tahdo tietää. Ehkä mä laihduttelen ensin pahimmat pois muutaman viikon ajan ja käyn vaa'alla vasta sitten. Ehkä mä käyn jo huomenna ja kadun. Ehkä mä .. Mä en tiedä.
Yhteishaku ja lukion valitseminen tuottaa mulle ahdistuskohtauksia, itkuraivareita ja tuntien masentunutta pohdiskelua. Kuinka voi joku olla näin sekaisin? Isosvalinnat tehdään ensi viikolla. Bilsan vihko pitäisi tehdä. Ja siitä pitäisi tehdä upea. Mulla ei ole varaa tiputtaa yhtäkään numeroa. Lukupäiväkirja pitäisi tehdä. Tutkinto on kahden viikon kuluttua. Siitä on päästävä läpi. Teoriatentit siintävät jo edessäpäin.
Mä en voi kuin nauraa itselleni. Mihin tää kaikki johtaa? Väistämättömään hermoromahdukseen?
Ei väliä, kunhan mä olen laiha ensi kesänä.
Luojan kiitos on viikonloppu.
Mä mietin sen sanoja, enkä uskonut. Mä kuitenkin nyökkäsin, vaikka en täysin ymmärtänytkään mitä se tarkoitti. Miten niin ei ollut totta? Eiväthän peilit valehdelleet.. Ei. Ne näyttivät julman totuuden.
Mikä sitten oli totta? Missä kulki todellisuuden ja kuvitelman häilyvä raja? Oliko sitä edes?
Mä luin läpi talven postauksia, viivähdin hetken muistoissa jotka nousivat mun mieleeni. Mä tajusin myös, että olen muuttunut. En paljon, mutta vähän. Mun elämässä on onnellisuutta. Mä en ole tyytyväinen, en ilman tuskaa ja ahdistusta, en ilman valtavia paineita kaikesta, mutta nyt mä tunnen myös onnea. Mä luin tekstejä ja mietin, kuinka mä olin ennen joulua laihtunut monta kiloa vain muutamassa viikossa. Mulla on ikävä sitä tunnetta. Tunnetta, kun aamulla vaa'an kylmä pinta kiilsi jalkojen alla ja mustat digitaalisilmät näyttivät aina vain pienempää lukua. Mä pyrin siihen takaisin. Ei. En pyri. Vaan olen matkalla siihen.
Mä en ole käynyt vaa'alla pitkään aikaan. Mua pelottaa. Mä en tahdo tietää. Ehkä mä laihduttelen ensin pahimmat pois muutaman viikon ajan ja käyn vaa'alla vasta sitten. Ehkä mä käyn jo huomenna ja kadun. Ehkä mä .. Mä en tiedä.
Yhteishaku ja lukion valitseminen tuottaa mulle ahdistuskohtauksia, itkuraivareita ja tuntien masentunutta pohdiskelua. Kuinka voi joku olla näin sekaisin? Isosvalinnat tehdään ensi viikolla. Bilsan vihko pitäisi tehdä. Ja siitä pitäisi tehdä upea. Mulla ei ole varaa tiputtaa yhtäkään numeroa. Lukupäiväkirja pitäisi tehdä. Tutkinto on kahden viikon kuluttua. Siitä on päästävä läpi. Teoriatentit siintävät jo edessäpäin.
Mä en voi kuin nauraa itselleni. Mihin tää kaikki johtaa? Väistämättömään hermoromahdukseen?
Ei väliä, kunhan mä olen laiha ensi kesänä.
Luojan kiitos on viikonloppu.
tiistai 1. maaliskuuta 2011
mä olen väsynyt vannomaan nimeen jumalista julmimman
Mä jätin osan sydämestäni Roomaan, jossa mä vietin elämäni rentouttavimmat neljä päivää. Neljä päivää, joiden aikana mä en ajatellut mitään. En vartalooni kertyneitä kiloja, en rästissä olevia koulutöitä, en solmussa olevia ihmissuhteita, paineita koulusta tai valinnan vaikeutta. Mä söin, nauroin, shoppailin, join viiniä vaahtokylvyssä ja nukuin silkkilakanoissa. Hetken aikaa mä sain olla vapaa kaikesta. Mä rakastuin siihen kaupunkiin, sen katuihin ja ihmisiin, lämpöön ja sykkeeseen, tunnelmaan joka oli käsin kosketeltava. Siihen, miten historian siipien havinan saattoi kuulla. Mä ymmärsin miksi Roomaa kutsutaan ikuiseksi kaupungiksi; enkä ihmettele yhtään.
Ongelmat eivät kuitenkaan sulaneet pois sillä aikaa, kun mä varastin hetken aikaa itselleni. Ne odottivat mua Helsinki-Vantaa lentokentällä koko mittavuudessaan.
Nyt mä olen sekaisin, ahdistunut ja peloissani. Mä en tiedä mitä haluan, mä en jaksa enää. Oikeasti. Mä en jaksa tehdä minkään eteen mitään. En koulun, en edessä olevan tutkinnon, en minkään. Nyt on tiistai ja 6 tuntia on lintsattu. Mä en jaksa. Mä olen kyllästynyt sen hokemiseen. Mä en tiedä kauanko mun pitää hokea, ennen kuin mut otetaan tosissaan. Ennen kuin joku ymmärtää että mulla on oikeasti paha olla, että mäkin olen vain ihminen. Mä olen väsynyt vaatimaan itseltäni niin paljon, mä olen väsynyt muiden vaatimuksiin ja odotuksiin mun menestyksestä.
Mun on paha olla kotona. Mä saan hallitsemattomia raivareita, jolloin silmissä pimenee, mä huudan ja hakkaan kaikkea mikä osuu eteen. Mä en jaksa sitä, etten mä saa yhtäkään kannustavaa sanaa osakseni. Ei. Ainoa mitä mä saan kuulla, on jotain sen tyyppistä kuin "ja taas menee kaikki ihan plörinäksi, sä olet niin laiska, taas menee koulu ja kaikki ihan hunningolle". Mä en jaksa sitä. Siinä vaiheessa kun mun keskiarvo on 9.5, kukaan ei tule sanomaan mulle etten mä tee mitään kouluni eteen, tai että kaikki jää hunningolle.
Musta tuntuu, että ainoa, mitä mä tarvin, on omaa tilaa. Oma paikka. Paikka, jossa mä tunnen oloni hyväksi ja kokonaiseksi. Paikka, johon vain mulla on avain, paikka, jonne tultuani mä voin hengähtää syvään ja todeta että kaikki mitä mä näen on mun, eikä kenenkään muun. Mä tarvin oman kämpän. Mä sekoan kotona. Kyllä mä tiedän, että se kuulostaa lapselliselta, perus teinin valitukselta "omg ku porukat on siis niiin idareit, en kestä, haluun oman kämpän" jne, mutta mä olen tosissani. Mä en tiedä kauanko mä kestän enää. Kauanko menee ennenkuin mä oikeasti sekoan.
Mä en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Ei vain ole tuntunut siltä. Itseasiassa, ei ole tuntunut yhtään miltään. Paljon on tapahtunut, ja uusia lukijoitakin on näköjään tullut, tervetuloa (: ♥ . Uutisista suurin on ehkä se, että me ollaan faijan kanssa jonkinlaisissa väleissä nykyään. Mä olen jutellut sille puhelimessa, ja tarkotus ois nähdä ens lauantaina. Mä toivon että vähitellen siitä tulee taas yksi mun elämän tukipilareista, mä toivon että tuska mun sisällä hellittää edes vähän.
Mä olen lihonut. Järkyttävästi. Mä en ole käynyt vaa'alla, mutta asia on työn alla. Vihdoinkin. Mä teen kaikkeni, rankemmin kuin koskaan, jotta saisin tuloksia. Liikunta on vähäistä sääolosuhteiden takia, mutta mä teen parhaani - vähennän syömiset minimiin. Vaa'alle mä menen vasta kun siltä tuntuu.
Enempää sanottavaa mulla ei ollut. Ei sillä kertaa. Eikä tarvinnutkaan. Olihan se alku. Uusi alku. Mä olin avannut kuilun meidän välille. Nyt mun oli aika sulkea se.
Ongelmat eivät kuitenkaan sulaneet pois sillä aikaa, kun mä varastin hetken aikaa itselleni. Ne odottivat mua Helsinki-Vantaa lentokentällä koko mittavuudessaan.
Nyt mä olen sekaisin, ahdistunut ja peloissani. Mä en tiedä mitä haluan, mä en jaksa enää. Oikeasti. Mä en jaksa tehdä minkään eteen mitään. En koulun, en edessä olevan tutkinnon, en minkään. Nyt on tiistai ja 6 tuntia on lintsattu. Mä en jaksa. Mä olen kyllästynyt sen hokemiseen. Mä en tiedä kauanko mun pitää hokea, ennen kuin mut otetaan tosissaan. Ennen kuin joku ymmärtää että mulla on oikeasti paha olla, että mäkin olen vain ihminen. Mä olen väsynyt vaatimaan itseltäni niin paljon, mä olen väsynyt muiden vaatimuksiin ja odotuksiin mun menestyksestä.
Mun on paha olla kotona. Mä saan hallitsemattomia raivareita, jolloin silmissä pimenee, mä huudan ja hakkaan kaikkea mikä osuu eteen. Mä en jaksa sitä, etten mä saa yhtäkään kannustavaa sanaa osakseni. Ei. Ainoa mitä mä saan kuulla, on jotain sen tyyppistä kuin "ja taas menee kaikki ihan plörinäksi, sä olet niin laiska, taas menee koulu ja kaikki ihan hunningolle". Mä en jaksa sitä. Siinä vaiheessa kun mun keskiarvo on 9.5, kukaan ei tule sanomaan mulle etten mä tee mitään kouluni eteen, tai että kaikki jää hunningolle.
Musta tuntuu, että ainoa, mitä mä tarvin, on omaa tilaa. Oma paikka. Paikka, jossa mä tunnen oloni hyväksi ja kokonaiseksi. Paikka, johon vain mulla on avain, paikka, jonne tultuani mä voin hengähtää syvään ja todeta että kaikki mitä mä näen on mun, eikä kenenkään muun. Mä tarvin oman kämpän. Mä sekoan kotona. Kyllä mä tiedän, että se kuulostaa lapselliselta, perus teinin valitukselta "omg ku porukat on siis niiin idareit, en kestä, haluun oman kämpän" jne, mutta mä olen tosissani. Mä en tiedä kauanko mä kestän enää. Kauanko menee ennenkuin mä oikeasti sekoan.
Mä en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Ei vain ole tuntunut siltä. Itseasiassa, ei ole tuntunut yhtään miltään. Paljon on tapahtunut, ja uusia lukijoitakin on näköjään tullut, tervetuloa (: ♥ . Uutisista suurin on ehkä se, että me ollaan faijan kanssa jonkinlaisissa väleissä nykyään. Mä olen jutellut sille puhelimessa, ja tarkotus ois nähdä ens lauantaina. Mä toivon että vähitellen siitä tulee taas yksi mun elämän tukipilareista, mä toivon että tuska mun sisällä hellittää edes vähän.
Mä olen lihonut. Järkyttävästi. Mä en ole käynyt vaa'alla, mutta asia on työn alla. Vihdoinkin. Mä teen kaikkeni, rankemmin kuin koskaan, jotta saisin tuloksia. Liikunta on vähäistä sääolosuhteiden takia, mutta mä teen parhaani - vähennän syömiset minimiin. Vaa'alle mä menen vasta kun siltä tuntuu.
Enempää sanottavaa mulla ei ollut. Ei sillä kertaa. Eikä tarvinnutkaan. Olihan se alku. Uusi alku. Mä olin avannut kuilun meidän välille. Nyt mun oli aika sulkea se.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)