Metron muoviset penkit kirkuu oranssiaan mun nojatessa päätä kylmään ikkunaan. Mua väsyttää, mulla on nälkä ja huono olla. Ihmiset on kylmää foliota mun ympärillä.
Mä ehdin junaan juostuani viimeiset 50 metriä. Kalsea naisääni kertoo junan olevan matkalla vantaankoskelle. Mua vastapäätä istuu vaaleahiuksinen nainen joka syö banaania. Mun mahassa möyräisee ja mä vihaan kaikkea. Osaston takana lespaava tytön ääni jänkkää puhelimeen.
Musiikkiopiston pehmeällä sohvalla istuu taas se isä poikansa kanssa. Mä katselen niitä syrjäsilmin. Isä lukee kirjaa pehmeällä, miellyttävällä äänellä. Sillä on villavat hiukset, siniset silmät ja kapeat kasvot. Kaulassa on unisen pehmeä sininen huivi ja jaloissa harmaat villasukat. Kummallinen takki jossa on neuletta ja lampaantaljaa ja tummanharmaat, ruudulliset kangashousut tekevät siitä ihanan boheemin ja kiltin näköisen. Mun sydämessä pistää.
Mä en uskonut että tilanne olisi voinut tästä vielä huonontua. Mä olin kuitenkin väärässä. Taas. Me tavattiin, ehdittiin kävellä vartin verran, kun mä käännyin kannoillani ja astelin pois. Mä en kestänyt kuunnella sitä. Mun oli vaikea uskoa että se todella oli sama ihminen. Sama, jonka kanssa mä olin viettänyt ihania hetkiä. Mun oli vaikea uskoa, että mä olin joskus ollut sen prinsessa. Mä en uskonut, että se oli joskus ollut mun isä.
Syyttäviä sanoja, halveksuntaa, pilkkaa. Mä yritin. Tosissani yritin. Enemmän kuin mitään, mä olisin halunnut välit sen kanssa kuntoon. Jostain syystä mun ei annettu onnistua. Joten .. Mä vain kävelin pois. Käänsin sille selkäni ja kävelin pois, en ylpeänä ja voitokkaana, vaan lannistuneena ja musertuneena, väsyneenä kuulemaan sanoja jotka pirstoivat mun sydämen kerran toisensa jälkeen.
Mä kävelen jäisiä katuja pitkin. Liukastelen. Tummat aurinkolasit peittää mun silmät. Kyyneleet valuvat poskille. Mä astun bussiin, itken lasieni suojassa. Ihmiset katsovat vinoon. Mä en välitä.
Katu päättyy aurinkoon bussin jatkaessa matkaa. Mä seison kylmässä auringonvalossa, kävelen haparoivia askeleita. Kyyneleet sumentaa mun silmät. X kävelee mua vastaan ja puristaa mut syliinsä. Ja mä itken. Nyyhkytän lohduttomasti, loputtomasti. Se silittää mun päätä, hymisee hiljaa mun korvaan. Kyyneleet eivät lopu. Me seistään kadulla auringon paisteessa ja mä itken. Mun sydän lyö kovaa särkyessään sirpaleiksi, toiveet ja unelmat haihtuvat raa'an tuulen mukana maaliskuiseen päivään, joka on jäätä, hiekkaa ja kyyneleitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti