Se katsoi mua hiljaa ja sanoi: "Muista, että se mitä sä näet peilistä, ei ole totta."
Mä mietin sen sanoja, enkä uskonut. Mä kuitenkin nyökkäsin, vaikka en täysin ymmärtänytkään mitä se tarkoitti. Miten niin ei ollut totta? Eiväthän peilit valehdelleet.. Ei. Ne näyttivät julman totuuden.
Mikä sitten oli totta? Missä kulki todellisuuden ja kuvitelman häilyvä raja? Oliko sitä edes?
Mä luin läpi talven postauksia, viivähdin hetken muistoissa jotka nousivat mun mieleeni. Mä tajusin myös, että olen muuttunut. En paljon, mutta vähän. Mun elämässä on onnellisuutta. Mä en ole tyytyväinen, en ilman tuskaa ja ahdistusta, en ilman valtavia paineita kaikesta, mutta nyt mä tunnen myös onnea. Mä luin tekstejä ja mietin, kuinka mä olin ennen joulua laihtunut monta kiloa vain muutamassa viikossa. Mulla on ikävä sitä tunnetta. Tunnetta, kun aamulla vaa'an kylmä pinta kiilsi jalkojen alla ja mustat digitaalisilmät näyttivät aina vain pienempää lukua. Mä pyrin siihen takaisin. Ei. En pyri. Vaan olen matkalla siihen.
Mä en ole käynyt vaa'alla pitkään aikaan. Mua pelottaa. Mä en tahdo tietää. Ehkä mä laihduttelen ensin pahimmat pois muutaman viikon ajan ja käyn vaa'alla vasta sitten. Ehkä mä käyn jo huomenna ja kadun. Ehkä mä .. Mä en tiedä.
Yhteishaku ja lukion valitseminen tuottaa mulle ahdistuskohtauksia, itkuraivareita ja tuntien masentunutta pohdiskelua. Kuinka voi joku olla näin sekaisin? Isosvalinnat tehdään ensi viikolla. Bilsan vihko pitäisi tehdä. Ja siitä pitäisi tehdä upea. Mulla ei ole varaa tiputtaa yhtäkään numeroa. Lukupäiväkirja pitäisi tehdä. Tutkinto on kahden viikon kuluttua. Siitä on päästävä läpi. Teoriatentit siintävät jo edessäpäin.
Mä en voi kuin nauraa itselleni. Mihin tää kaikki johtaa? Väistämättömään hermoromahdukseen?
Ei väliä, kunhan mä olen laiha ensi kesänä.
Luojan kiitos on viikonloppu.
Tsemppiä, koeta levätä viikonloppuna ettei sitä hermoromahdusta tule. :I
VastaaPoista