here i am again . back in my own little hell .

Niin paljon on tapahtunut. Tuntuu kuin aikaa olisi kulunut kuukausia. Ehkä jopa vuosi. Tuntuu siltä, kuin kaikki olisi päälaellaan. Mä en tiedä mistä aloittaisin.

Jos mulla olisikin sanat valmiina päässäni. Jos mä saisin välitettyä tän tekstin kautta lukijoille ne tunteet, jotka mun sisällä kuohuu. Jos .. Jos mä osaisin kertoa asiat niinkuin ne ovat. Jos näin olisi, mä olisin taitava.

Aloitetaan siitä, mitä mulla on mielessäni päällimmäisenä.
Mä luulin parantuneeni. Mä ihan todella luulin, että koko helvetti olisi taaksejäänyttä elämää. Kaikki tuntui niin helpolta. Mä olin onnellinen, kevät oli tulossa, eikä mulla ollut syytä laihduttaa. Mähän olin hyvä tällaisena.
Meni neljä kuukautta, mä heräsin tähän päivään ja tajusin, etten voisi jatkaa näin. Että vaa'an näyttämä luku oli pahempi kuin koskaan, että peilikuva oli irvikuva jostain, mikä joskus oli ollut ihmiskeho. Ihmiskeho, joka oli painanut liki 50 kiloa. Nyt mä en tunnista itseäni. Mä olen muodotonta, löysää massaa. Jos mä voisinkin puhua vain muutaman kilon noususta . Mutta mä en voi. Se olisi vale.
Mä palasin kertarysäyksellä omaan pieneen helvettiini, joka on ahdistavampi kuin koskaan. Mä olen jälleen aloituspisteessä. Starttiruudussa, jonka jälkeen tulevat ensimmäiset metrit ovat vaikeimmat. Silti mun on pakko yrittää. Jälleen kerran. Aina vain uudestaan. Mä olen jäänyt ikuisiksi ajoiksi pyörimään tätä yksinäistä, katkeraa rataa.

Asiasta toiseen. Mä tapasin armaan isäni tänään. Me käytiin kahvilla, juteltiin niitä näitä kesästä, koulusta ja tulevaisuudesta, se halasi mua kevyesti ja suukotti päälaelle saaden kyyneleet kihoamaan mun silmiin. Ehkä meillä on sittenkin toivoa sen kanssa.

Mä olen väsynyt. Niin väsynyt tähän kaikkeen. Väsynyt kouluun, väsynyt odotuksiin, velvollisuuksiin ja tehtäviin. Väsynyt repimään kiitettäviä numeroita, väsynyt tavoittelemaan loistavaa keskiarvoa jolla mä pääsen loistavaan lukioon. Väsynyt koko maailmaan ja sen ihmisiin.

Mulla on paha olla kotona. Mä en jaksaisi enää. Mä tahdon oman tilan, oman rauhan ja elämän.

Mä kävelen jäisiä katuja pitkin. Maaliskuun ilta on kylmä ja sininen, mutta mulla on lämmin. Mun askeleet kaikuu kaduilla talojen seinistä, mun huulilla kareilee vastustamaton hymy. Juuri sellainen hymy, jonka omistajaa kadehditaan. Viekoitteleva, rakastunut hymy. Mun korvan takana hehkuu punainen ruusu, ja kädessäni mä kannan pientä, pyöreää lasipulloa, jossa on toinen samanlainen, pitkävartinen, rakkaudenpunainen, vasta aukeamassa oleva ruusu. Mulla on revityt farkut, valkoinen huivi ja liikaa varjostusta. Joku hymyilee mulle tietävästi, ja mä hymyilen takaisin. Taivaalle syttyvät keväisen kylmät tähdet.

Yöratikka on täynnä horjuvaa, hoipertelevaa, silmät päässä seisovaa jengiä, jotka ovat matkalla kuka minnekin. Sitten on niitä kyllästyneen näköisiä tyyppejä, jotka haluavat vain kotiin lämpimän peiton alle, turvaan lauantaiyön kaaokselta. Mä kuuluin viimeksimainittuihin. Huhtikuun ensimmäinen yö on levoton ja täynnä sähköä, sitä samaa tunnelmaa, jonka saattoi aistia jokaisessa kaupungin yössä. Tänään se oli kuitenkin vaarallista ja ritisevää. Ratikan takaosassa jotkut haastavat riitaa, ja ihmiset väistyvät pois katsellen kulmiensa alta. Joku menee ilmoittamaan kuljettajalle levottomuuksista. Mä haluan kotiin, peiton alle turvaan, tai oman rakkaani lämpimään, hiljaiseen syliin. Riitaa haastanut jää pois, ja me jäädään hiljaisuuteen, joka yhtäkkiä tuntuu pahemmalta kuin huuto ja mekastus.
Mun kävellessä pysäkiltä kotiin, koko maailma on hiljainen. Ei autoja, ei ihmisiä, eikä ääniä. Taivas on pahaenteisen punertava, ilma on raskas sumusta ja kosteudesta. Mua värisyttää, vaikka yö on lämpimämpi kuin pitkään aikaan. Suden hetkeen on vain reilu tunti, ja musta tuntuu, että koko maailma hiljenee odottamaan sitä. Kaduilla ei ole turvallista. Mä livahdan lämpimään rappukäytävään ja olen turvassa kaikilta muilta paitsi itseltäni .