Mulle jäi Tukholmasta käteen muutama valokuva joita en jaksanu siirtää koneelle, pari vaatetta, tuliaiskarkkeja , turvonnu sekä muutama mukava muisto lisää . Laivan seisova pöytä oli tajunnan räjäyttävä , as u know , ja viikonlopun mässäyksen jälkeen paino oli siltiki samassa lukemassa ku ennen matkaa .
Että mä olen hyvä.
I'm tired , i'm weary , i could sleep for a thousand years . .
Mä olen väsynyt . Väsynyt siihen , miten elämä potkii mua päähän ja rajusti , väsynyt tavoittelemaan täydellisyyttä . Silti mä meen eteenpäin . Suoritan , suoritan ja suoritan . Mä tahdon olla täydellinen . Ja jos mä en ole , mä rankaisen itseäni . Mä tahdon olla se, jota kadehditaan . Joten mä suoritan , asetan itelleni tavoitteita aina vaan korkeammalle , ruoskin itseäni säälittä . Mun on laihduttava , mun on oltava hyvä koulussa . Mulla on kaksi viikkoa aikaa tehdä sävellys valmiiksi , mulla on kolme koetta vielä tulossa , enkä mä pääse esiintymään Kanneltaloon lauluyhtyeiden konserttiin jonne mä olen harjoitellut koko syksyn . Tapsa sano , ettei kannata hosua vaan tehdä biisi valmiiksi - ja kyllähän mä sen pointin ymmärrän . Samaiseen konserttiin tulis ohjelmatoimistojen isoja kihoja ja lehdistö . Tietenkään mä en haluais failata siellä .
Kun nyt kerran alotin tän epäjärjestelmällisen purkautumisen , ni annetaan sitte tulla ja kunnolla .
Faijan ikkunassa oli valo , kun mä ajoin siitä ratikalla ohi . Kaks kolmasosaa vuodesta . Mulla on ikävä sitä . Kaikkea sitä mitä me tehtiin , kaikkea sitä mikä jäi tekemättä . Mulla on ikävä sen punasta pipoo , harmaita verkkareita ja tatuoituja käsivarsia . Mulla on ikävä sen kiharaa tukkaa, rempseetä naurua ja partaa .
Mä en tiedä missä mutsi on . Mä en tiedä edes et onko se elossa . Mulla on ikävä sitäkin . Mä yritin muistella , millon viimeks sain halata sen luista kroppaa , millon viimeks mä pörrötin sen psykedeelisesti kynittyjä hiuksia . Mä en kyennyt muistamaan . Ja mä itkin . Itkin niinkuin lapsena joskus , kun kaaduin ja satutin itteni . Paitsi että kukaan ei tullu puhaltaa kipua pois . Kukaan ei laittanu laastaria ja sanonu että 'kyllä se siitä paranee ' . Ei . Mä olen yksin tän tuskani kanssa ja yritän hallita sitä sen kasvaessa mun sisällä . Ja kun mä en pysty kontrolloimaan sitä , se purskahtaa musta ulos itkukohtauksena tai kiukunpuuskana , tai niinkuin nyt , äärettömänä väsymyksenä .
Mä tahdon vaan pois . Mä en jaksa tuntea enää .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti