mä olen väsynyt vannomaan nimeen jumalista julmimman

Mä jätin osan sydämestäni Roomaan, jossa mä vietin elämäni rentouttavimmat neljä päivää. Neljä päivää, joiden aikana mä en ajatellut mitään. En vartalooni kertyneitä kiloja, en rästissä olevia koulutöitä, en solmussa olevia ihmissuhteita, paineita koulusta tai valinnan vaikeutta. Mä söin, nauroin, shoppailin, join viiniä vaahtokylvyssä ja nukuin silkkilakanoissa. Hetken aikaa mä sain olla vapaa kaikesta. Mä rakastuin siihen kaupunkiin, sen katuihin ja ihmisiin, lämpöön ja sykkeeseen, tunnelmaan joka oli käsin kosketeltava. Siihen, miten historian siipien havinan saattoi kuulla. Mä ymmärsin miksi Roomaa kutsutaan ikuiseksi kaupungiksi; enkä ihmettele yhtään.

Ongelmat eivät kuitenkaan sulaneet pois sillä aikaa, kun mä varastin hetken aikaa itselleni. Ne odottivat mua Helsinki-Vantaa lentokentällä koko mittavuudessaan.
Nyt mä olen sekaisin, ahdistunut ja peloissani. Mä en tiedä mitä haluan, mä en jaksa enää. Oikeasti. Mä en jaksa tehdä minkään eteen mitään. En koulun, en edessä olevan tutkinnon, en minkään. Nyt on tiistai ja 6 tuntia on lintsattu. Mä en jaksa. Mä olen kyllästynyt sen hokemiseen. Mä en tiedä kauanko mun pitää hokea, ennen kuin mut otetaan tosissaan. Ennen kuin joku ymmärtää että mulla on oikeasti paha olla, että mäkin olen vain ihminen. Mä olen väsynyt vaatimaan itseltäni niin paljon, mä olen väsynyt muiden vaatimuksiin ja odotuksiin mun menestyksestä.
Mun on paha olla kotona. Mä saan hallitsemattomia raivareita, jolloin silmissä pimenee, mä huudan ja hakkaan kaikkea mikä osuu eteen. Mä en jaksa sitä, etten mä saa yhtäkään kannustavaa sanaa osakseni. Ei. Ainoa mitä mä saan kuulla, on jotain sen tyyppistä kuin "ja taas menee kaikki ihan plörinäksi, sä olet niin laiska, taas menee koulu ja kaikki ihan hunningolle". Mä en jaksa sitä. Siinä vaiheessa kun mun keskiarvo on 9.5, kukaan ei tule sanomaan mulle etten mä tee mitään kouluni eteen, tai että kaikki jää hunningolle.
Musta tuntuu, että ainoa, mitä mä tarvin, on omaa tilaa. Oma paikka. Paikka, jossa mä tunnen oloni hyväksi ja kokonaiseksi. Paikka, johon vain mulla on avain, paikka, jonne tultuani mä voin hengähtää syvään ja todeta että kaikki mitä mä näen on mun, eikä kenenkään muun. Mä tarvin oman kämpän. Mä sekoan kotona. Kyllä mä tiedän, että se kuulostaa lapselliselta, perus teinin valitukselta "omg ku porukat on siis niiin idareit, en kestä, haluun oman kämpän" jne, mutta mä olen tosissani. Mä en tiedä kauanko mä kestän enää. Kauanko menee ennenkuin mä oikeasti sekoan.

Mä en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Ei vain ole tuntunut siltä. Itseasiassa, ei ole tuntunut yhtään miltään. Paljon on tapahtunut, ja uusia lukijoitakin on näköjään tullut, tervetuloa (: ♥ . Uutisista suurin on ehkä se, että me ollaan faijan kanssa jonkinlaisissa väleissä nykyään. Mä olen jutellut sille puhelimessa, ja tarkotus ois nähdä ens lauantaina. Mä toivon että vähitellen siitä tulee taas yksi mun elämän tukipilareista, mä toivon että tuska mun sisällä hellittää edes vähän.
Mä olen lihonut. Järkyttävästi. Mä en ole käynyt vaa'alla, mutta asia on työn alla. Vihdoinkin. Mä teen kaikkeni, rankemmin kuin koskaan, jotta saisin tuloksia. Liikunta on vähäistä sääolosuhteiden takia, mutta mä teen parhaani - vähennän syömiset minimiin. Vaa'alle mä menen vasta kun siltä tuntuu.

Enempää sanottavaa mulla ei ollut. Ei sillä kertaa. Eikä tarvinnutkaan. Olihan se alku. Uusi alku. Mä olin avannut kuilun meidän välille. Nyt mun oli aika sulkea se.