my whole world is the pain inside me

Mä en tiedä mitä sanoa. Mulla ei ole sanoja kuvaamaan sitä, mitä mä käyn läpi. Koko mun maailma on vain suunnatonta tuskaa ja ahdistusta mun pään sisällä. Sellaista kipua, joka ei lievity itkemällä tai huutamalla. Ahdistusta, joka vain tukahduttaa, tappaa sisältä päin.

Mä en tunne mitään, mun silmissä sumenee ja koko ympäröivä maailma lakkaa olemasta. Mä muistan vain avanneeni suuni ja huutaneeni. Huutaneeni, saadakseni kaiken loppumaan. Vähättelevät, arvostelevat, satuttavat sanat. Mä en tahdo kuulla niitä. Mä huudan niin lujaa kuin vain pystyn. Takaisin samalla mitalla. Lujempaa, vihaisia, rumia sanoja, jotka eivät satuta niin paljon kuin mä haluaisin. Mä tärisen ja vaivun lattialle. Mä en jaksa. Kuinka se on niin vaikeaa ymmärtää? Mulla ei ole voimia nousta enää. Mä vihaan itseäni. Vihaan itseäni ja sitä, etten mä kykene olemaan hyvä edes niille, joista eniten välitän. Mä nyyhkytän, tärisen ja toivon että kuolema tulisi ja veisi mut pois. Mä en tahdo elää, mä en tahdo tuntea tätä tuskaa, kipua ja ahdistusta.
X Ei ymmärtänyt. Se sanoi, että mun olisi yritettävä vielä, että mun olisi vain noustava ja oltava vahva. Mä itkin, koska se ei ymmärtänyt. Koska kukaan ei ymmärtänyt. Mä en jaksanut enää.

Kaikki on sekavaa, ahdistavaa ja kamalaa. Ehkä mä huomenna saan itsestäni selvää. Nyt mä vain pelkään itseäni. Mä olen joku aivan muu.

Uusi lukija, tervetuloa lukemaan psykedeelisiä postauksiani . ♥

vielä mä nousen ja maailmalle nauran

Vielä joskus teen niinkuin huvittaa.
- 900 g eilisestä . Vihdoinki .

Mun jalat takoo loskaista katua, suuret, märät räntähiutaleet satavat mun kasvoille, sulavat mun poskille ja viilentävät ihoa. Mun koko kroppa on tulessa, musiikki kaikuu mun korvissa ja maisema mun ympärillä vaihtuu pikkuhiljaa. Mä kiristän tahtia, hengitys kiihtyy ja mä tunnen kuinka yksi ainoa kuuma kyynel sekoittuu mun kasvoille satavaan räntään. Mä puren hammasta ja jatkan vielä vähän. Ihmiset katsoo mua vinoon ja väistävät monen metrin päähän mun tullessa kohti. Mä en välitä.

Mua väsyttää. Yhteishaku siintää kuukauden päässä, ja vaikka mä ennen olin ihan varma siitä, mitä haluan, nyt mikään ei tunnu miltään. Huomenna on edessä maailman vaikein uskonnonkoe, johon mä en tietenkään oo lukenu. Yötöiks menee -taas . Tunnin kuluttua ois lähtö duuniin, ja sieltä vielä teoriaan. Mä oon ysin maissa kotona, meen puolen tunnin lenkille, käyn suihkussa ja kello on kymmenen. Sitten mä luen ussankokeeseen ja ruotsin sanikseen ja aamulla kuolen väsymykseen. Kasista kolmeen ja pelkkiä lukuaineita. Kadehdittava elämä kertakaikkiaan.. Mut jos mä saisin huomiseks toiset 900 g pois , ni .. Vois sanoo et mieliala kohoais rajusti . Siit ois enää 2 kg siihen painoon missä olin ennen joulua. Ja ku sen lukeman alle pääsen, en aio ikinä enää nousta sen yli.
Sekava olo. Päivät menee ohi pumpuliin käärittyinä, harmaina ja mitäänsanomattomina. Kun mä pysähdyn hetkeen, aika matelee. Sitten mä saan huomata että viikko on mennyt. Minne katosi päivät? Mä kysyn ja siteeraan SMG:n biisiä. Tosiaan. Minne ?

tell him, i'm just fine

Viikonloppuna mä yritin tuntea itseni hyväksi ihmiseksi. Mä tein kaikkea normaalia ja tylsää, kuten siivosin, vein roskat ehkä kolmatta kertaa elämässäni, kävin saunassa ja ulkoilin. Mä yritin nauttia elämästä, vaikka paino ei laskenut, vaikka X huiteli ties missä kaukana, vaikka stressi ja paineet koulusta painoivat päälle, vaikka mä en osannut rakastaa itseäni tippaakaan, ja vaikka mun olisi tehnyt mieli räjäyttää muutama ihminen pois elämästäni.
Kun mä nyt sunnuntai-iltana istuin paikoilleni ja yritin kerätä ajatuksien sirpaleita, mä sain huomata olevani enemmän kuin sekaisin. Mä en osaa selittää tunteitani edes itselleni. Kaikki on niin .. Harmaata. Untuvaista, tavallista tylsää harmaata. Muuta mä en osaa sanoa. Kaikesta sekavuudestani huolimatta mä tiedän kuitenkin yhden asian. Paino oli saatava laskemaan. Miten, sitä mä en keksi, kun mikään ei tunnu toimivan, mutta jotain mun on tehtävä. Mistä mä aloitan ?
Siitä, että lähden lenkille .

fat bitch

Mä näin unta siitä, että kesä saapui stadiin keskellä kylmintä ja ankeinta talvea. Kaikkialla oli leskenlehtiä ja voikukkia, asfaltti poltti jalkojen alla, aurinko oli lämmin ja taivas sinisempi kuin koskaan. Kun mä sitten heräsin kylmään, harmaaseen, lumisadetta enteilevään tammikuun aamuun väsyneenä ja turvonneena painon hipoessa pilviä, mun vitutuksellani ei ollut mitään rajoja.
Mun mielessä kävi, että uni olisi voinut olla muistutus siitä, minkä vuoksi mä tein töitä. Tai minkä vuoksi mun olisi pitänyt tehdä töitä. Enkö mä muka halunnut olla kesällä pikkuinen, kevyt keiju, jonka X tai kuka tahansa voisi napata keveästi syliinsä tuosta vain, kuin höyhenen. 9 kiloa kesään mennessä oli enemmän kuin realistinen tavoite. Vai olenko mä muka niin luuseri etten pysty edes siihen ?

Paino hipoo pilviä. Mä syytän menkkoja turvonneesta olostani, vaikka tiiän ettei 2,5 kg tule pelkästä menkkaturvotuksesta. Mä olen lihonut. Kun mä katson peiliin, mä näen jotakin vastenmielistä ja inhottavaa. Lihavan valaan, porsaan, jonka maha on kuin täytetty säkki. Jalkapallo tai vastaavaa. Mä vihaan itseäni.
Mä paastoan, ahmin, paastoan ja kierre on valmis. Mä tahdon takaisin joulua edeltäneet päivät, joina mun ei tarvinnut tehdä mitään ja paino putosi silti. No pain, no gain.
Tiedänhän mä sen. Siteeraan jälleen kerran sitä viisasta, joka joskus sanoi, ettei ole väliä sillä, kuinka monta kertaa kaatuu, vaan sillä, kuinka monta kertaa nousee ylös.
Mä menen vaa'alle seuraavan kerran vasta ensi maanantaina, jolloin mä olen tasan 2,9 kg kevyempi. Mun on pakko pystyä siihen. Mun on yksinkertaisesti pakko.
Huomisesta alkaa 2460-dieetti, mutta mä alotan sen paastosta, ihan vaan sen takia että olo on näin järkyttävä. Sitten ruokavalio koostuukin suurelta osin ananaksesta, tuorekurkusta, hedelmäsoseista, omenasta, greipistä, tomaatista ja salaatista.
X on viikonloppuna poissa, mikä ärsyttää mua suuresti, niillä nimittäin olis ollut kämppä tyhjänä koko viikonlopun, jolle mulla ei ole suunnitelmia. Jotain aktiviteettia pitää keksiä joka hetkeksi, sillä muuten menee syömiseksi. Perjantaina ois tarkotus juhlia Camin kanssa, (sinne menee se nelosen päivä..) ja lauantaina kävästä erään lukion avoimissa ovissa tutustumassa. Ehkä ..

Mun on pakko valittaa vielä vähän.
Mä olen ruma, lihava, epäonnistuja-paska jolla ei ole itsekuria nimeksikään. Kukaan ei pidä musta ennenkuin mä olen laiha, ja mä itse vihaan itseäni kaikista eniten. Mä olen niin luuseri, että söin itsekurinikin. Mä vihaan tätä. Ihan todella vihaan. Etenkin kun tiedän varsin hyvin etten ole lähelläkään ylipainoa. Tää turvonnut olo on silti jotain järkyttävää. Jotain niin karmeeta, että mun tekee mieli ottaa veitsi ja leikellä ihrat pois itsestäni. Ja .. Ja .. Siinä se tais ollaki tältä päivältä .

Life is such a bitch .

Ainiin (: Uudet lukijat (ja vanhat tietenkin myös) tervetuloa ♥

orange sky

Mun oli päästävä kotiin. Mä tajusin sen istuessani bussissa matkalla serkkujeni luo, joka oli ollut mun tukikohtani viimeiset pari viikkoa. Mä en kestänyt enää. Ruoka-ajat ja säädelty, tarkkailtu elämä ei ollut mua varten. Ei ollut koskaan ollut, eikä tulisi koskaan olemaan. Mä halusin tulla ja mennä oman mieleni mukaan, ilmoittamatta tekemisistäni ja vastaamatta kysymyksiin. Mä en kestänyt normeja, mä en kestänyt kahleita, normaalin perheen arkea. Se tukahduttaa mut. Mun levoton mieli ei antanut mun pysyä paikoillani liian kauaa. Mun oli lähdettävä jälleen, jotta mä pystyisin hengittämään vapaasti.
~
Se ei ollut leffojen kynttilöidenvalaisema kohtaus, jossa koko muu maailma pysähtyi ja hetki tiivistyi käsinkosketeltavaksi, jossa jokainen katse pitkittyi ikuisuudeksi. Ei. Se oli pieni, hento, ohimenevä hetki, jossa ääni oli lämmin, vähän käheä kuiskaus ja pöly tanssi nuhjuisten verhojen välistä siivilöityvässä auringonsäteessä. Se kesti vain hetken, ja kun mä jälkeenpäin yritin muistella sitä, mä en ollut enää varma, oliko se edes tapahtunut. Oliko se todella sanonut . . Rakastavansa mua.
~
Mä kerroin sille kaiken. Aivan kaiken. Mä kerroin sille tytöstä surusilmien takana, mä vuodatin sen niskaan kerralla kaiken sen paskan mitä mun elämässä oli. Mä kerroin sille mutsista, faijasta, syömishäiriöstä ja siitä millaista meillä oli himassa. Ja kun mä aloitin, sille ei tullut enää loppua. Mä avauduin sille tavalla, jota en halunnut edes kuvitella mahdolliseksi. Ja mitä se teki?
Se halusi mut silti elämäänsä.
~
Se oli just niinkuin leffojen romanttiset kohtaukset, joista jokainen haaveili jossakin elämänsä vaiheessa. Mä en vaan koskaan ollut edes kuvitellut, että niitä oli olemassa todellisuudessa. Se oli kaunista ja intohimoista. Me juotiin kuoharia korkeista laseista, oli mansikoita, suklaata ja kynttilänvaloa. Taustalla soi pehmeästi espanjalainen kitara. Helliä suudelmia ja hengityksiä. Se puristi mut syliinsä, ja kun me vaivuttiin lattialle, mä tiesin ettei siitä ollut enää paluuta.
~
Kello oli vähän yli yhden, kun mä makasin parvellani tuttujen lakanoiden keskellä, kuunnellen nukkuvan kerrostalon ääniä ympärilläni. Ulkoa kuului aika ajoin autojen hurinaa, mummo kuorsasi seinän takana. Mä olin kotona. Lumituiskun sumentamasta ikkunasta näkyi tuttu tie, katulamput loistivat keltaista valoaan heitellen varjoja mun huoneeni seinille.

Fiiliksiä viimeiseltä parilta viikolta. Niin paljon on tapahtunut, niin paljon jäi tapahtumatta, että en itekään pysy perässä. Aika on menny jälleen liian nopeesti, eikä mulla ole oikeastaan muuta ajateltavaa tulevaisuudesta kuin laihdutus, koulu, harrastukset ja maailman upein poikaystäväni. Keväästä tulee kiireinen. Niin kiireinen, että jos mä kesäkuun alussa olen pystyssä omin voimin . . Se on ihme.
Ainakin kaksi ulkomaanmatkaa Italiaan ja Latviaan, 3. tutkinto, teoriatentit, valtakunnalliset kokeet, yhteishaku, kokeet, läksyt, musaopisto, konsertit, kerho, IK, frendit, seurustelu, oma-aika . . Kaikki pitäs saada hoidettua. Musta tuntuu että voisin romahtaa jo pelkästä noiden ajattelemisesta.
Nyt on kuitenkin otettava kaikki ilo irti kolmesta vikasta lomapäivästä, koska sen jälkeen. . Welcome to the hellhole.