Mä en tiedä mitä sanoa. Mulla ei ole sanoja kuvaamaan sitä, mitä mä käyn läpi. Koko mun maailma on vain suunnatonta tuskaa ja ahdistusta mun pään sisällä. Sellaista kipua, joka ei lievity itkemällä tai huutamalla. Ahdistusta, joka vain tukahduttaa, tappaa sisältä päin.
Mä en tunne mitään, mun silmissä sumenee ja koko ympäröivä maailma lakkaa olemasta. Mä muistan vain avanneeni suuni ja huutaneeni. Huutaneeni, saadakseni kaiken loppumaan. Vähättelevät, arvostelevat, satuttavat sanat. Mä en tahdo kuulla niitä. Mä huudan niin lujaa kuin vain pystyn. Takaisin samalla mitalla. Lujempaa, vihaisia, rumia sanoja, jotka eivät satuta niin paljon kuin mä haluaisin. Mä tärisen ja vaivun lattialle. Mä en jaksa. Kuinka se on niin vaikeaa ymmärtää? Mulla ei ole voimia nousta enää. Mä vihaan itseäni. Vihaan itseäni ja sitä, etten mä kykene olemaan hyvä edes niille, joista eniten välitän. Mä nyyhkytän, tärisen ja toivon että kuolema tulisi ja veisi mut pois. Mä en tahdo elää, mä en tahdo tuntea tätä tuskaa, kipua ja ahdistusta.
X Ei ymmärtänyt. Se sanoi, että mun olisi yritettävä vielä, että mun olisi vain noustava ja oltava vahva. Mä itkin, koska se ei ymmärtänyt. Koska kukaan ei ymmärtänyt. Mä en jaksanut enää.
Kaikki on sekavaa, ahdistavaa ja kamalaa. Ehkä mä huomenna saan itsestäni selvää. Nyt mä vain pelkään itseäni. Mä olen joku aivan muu.
Uusi lukija, tervetuloa lukemaan psykedeelisiä postauksiani . ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti