Mun oli päästävä kotiin. Mä tajusin sen istuessani bussissa matkalla serkkujeni luo, joka oli ollut mun tukikohtani viimeiset pari viikkoa. Mä en kestänyt enää. Ruoka-ajat ja säädelty, tarkkailtu elämä ei ollut mua varten. Ei ollut koskaan ollut, eikä tulisi koskaan olemaan. Mä halusin tulla ja mennä oman mieleni mukaan, ilmoittamatta tekemisistäni ja vastaamatta kysymyksiin. Mä en kestänyt normeja, mä en kestänyt kahleita, normaalin perheen arkea. Se tukahduttaa mut. Mun levoton mieli ei antanut mun pysyä paikoillani liian kauaa. Mun oli lähdettävä jälleen, jotta mä pystyisin hengittämään vapaasti.
~
Se ei ollut leffojen kynttilöidenvalaisema kohtaus, jossa koko muu maailma pysähtyi ja hetki tiivistyi käsinkosketeltavaksi, jossa jokainen katse pitkittyi ikuisuudeksi. Ei. Se oli pieni, hento, ohimenevä hetki, jossa ääni oli lämmin, vähän käheä kuiskaus ja pöly tanssi nuhjuisten verhojen välistä siivilöityvässä auringonsäteessä. Se kesti vain hetken, ja kun mä jälkeenpäin yritin muistella sitä, mä en ollut enää varma, oliko se edes tapahtunut. Oliko se todella sanonut . . Rakastavansa mua.
~
Mä kerroin sille kaiken. Aivan kaiken. Mä kerroin sille tytöstä surusilmien takana, mä vuodatin sen niskaan kerralla kaiken sen paskan mitä mun elämässä oli. Mä kerroin sille mutsista, faijasta, syömishäiriöstä ja siitä millaista meillä oli himassa. Ja kun mä aloitin, sille ei tullut enää loppua. Mä avauduin sille tavalla, jota en halunnut edes kuvitella mahdolliseksi. Ja mitä se teki?
Se halusi mut silti elämäänsä.
~
Se oli just niinkuin leffojen romanttiset kohtaukset, joista jokainen haaveili jossakin elämänsä vaiheessa. Mä en vaan koskaan ollut edes kuvitellut, että niitä oli olemassa todellisuudessa. Se oli kaunista ja intohimoista. Me juotiin kuoharia korkeista laseista, oli mansikoita, suklaata ja kynttilänvaloa. Taustalla soi pehmeästi espanjalainen kitara. Helliä suudelmia ja hengityksiä. Se puristi mut syliinsä, ja kun me vaivuttiin lattialle, mä tiesin ettei siitä ollut enää paluuta.
~
Kello oli vähän yli yhden, kun mä makasin parvellani tuttujen lakanoiden keskellä, kuunnellen nukkuvan kerrostalon ääniä ympärilläni. Ulkoa kuului aika ajoin autojen hurinaa, mummo kuorsasi seinän takana. Mä olin kotona. Lumituiskun sumentamasta ikkunasta näkyi tuttu tie, katulamput loistivat keltaista valoaan heitellen varjoja mun huoneeni seinille.
Fiiliksiä viimeiseltä parilta viikolta. Niin paljon on tapahtunut, niin paljon jäi tapahtumatta, että en itekään pysy perässä. Aika on menny jälleen liian nopeesti, eikä mulla ole oikeastaan muuta ajateltavaa tulevaisuudesta kuin laihdutus, koulu, harrastukset ja maailman upein poikaystäväni. Keväästä tulee kiireinen. Niin kiireinen, että jos mä kesäkuun alussa olen pystyssä omin voimin . . Se on ihme.
Ainakin kaksi ulkomaanmatkaa Italiaan ja Latviaan, 3. tutkinto, teoriatentit, valtakunnalliset kokeet, yhteishaku, kokeet, läksyt, musaopisto, konsertit, kerho, IK, frendit, seurustelu, oma-aika . . Kaikki pitäs saada hoidettua. Musta tuntuu että voisin romahtaa jo pelkästä noiden ajattelemisesta.
Nyt on kuitenkin otettava kaikki ilo irti kolmesta vikasta lomapäivästä, koska sen jälkeen. . Welcome to the hellhole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti