Mua pelottaa. Ensimmäistä kertaa ihan oikeasti, mua arveluttaa jatkaa eteenpäin. Aamu yrittää hiipiä ikkunanraosta mun kellarihuoneeseen, tuoden mukanaan valjun, kalpean ja epäröivän valon. Mä en halua nousta. Mä pelkään huomista päivää, mä pelkään valoa joka paljastaa mut. Mä en tiedä, mihin elämä heittää mut. Mä en tiedä, mitä mä haluan. Enkä mä halua tehdä niinkuin haluan. Mä olen ansassa.
Kyllähän mä aina tiesin, että tää aika tulisi. Että jonain päivänä mä en enää pystyisi olla himassa. Että jonain päivänä paikasta, joka kerran oli ollut mut koti, tulisi mulle helvetti. Mä pelkään jatkaa eteenpäin. Sitäkin enemmän mä pelkään palata entiseen. Mä pelkään vaihtoehtoja, joita mä en luullut olevan olemassakaan. Mä pelkään muutosta, joka vaikuttaa koko mun loppuelämään. Ja monien muidenkin elämään. Ensimmäistä kertaa mä olen tilanteessa, jossa mä en kertakaikkiaan tiedä, mitä tehdä. Ensimmäistä kertaa mä olen täysin neuvoton.
Se istuu sohvalla, rentona ja huolettomana. Silti tunnelma on kireä. Mä katson sen totisia sinisiä silmiä, partaa, ja kiharia hiussuortuvia. Se näyttää samalta kuin ennenkin, ja vaikka mä yritän nähdä varjoja sen silmien alla tai huolesta kertovia ryppyjä, mä en löydä niitä. Se näyttää samalta kuin melkein vuosi sitten jolloin se käveli pois mun elämästä. Ja nyt se istuu vain muutaman metrin päässä musta. Mä en tiedä mitä sanoa. Se oli joskus mun faija. Mutta kuka se on nyt ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti