Mua pelottaa. Ensimmäistä kertaa ihan oikeasti, mua arveluttaa jatkaa eteenpäin. Aamu yrittää hiipiä ikkunanraosta mun kellarihuoneeseen, tuoden mukanaan valjun, kalpean ja epäröivän valon. Mä en halua nousta. Mä pelkään huomista päivää, mä pelkään valoa joka paljastaa mut. Mä en tiedä, mihin elämä heittää mut. Mä en tiedä, mitä mä haluan. Enkä mä halua tehdä niinkuin haluan. Mä olen ansassa.
Kyllähän mä aina tiesin, että tää aika tulisi. Että jonain päivänä mä en enää pystyisi olla himassa. Että jonain päivänä paikasta, joka kerran oli ollut mut koti, tulisi mulle helvetti. Mä pelkään jatkaa eteenpäin. Sitäkin enemmän mä pelkään palata entiseen. Mä pelkään vaihtoehtoja, joita mä en luullut olevan olemassakaan. Mä pelkään muutosta, joka vaikuttaa koko mun loppuelämään. Ja monien muidenkin elämään. Ensimmäistä kertaa mä olen tilanteessa, jossa mä en kertakaikkiaan tiedä, mitä tehdä. Ensimmäistä kertaa mä olen täysin neuvoton.

Se istuu sohvalla, rentona ja huolettomana. Silti tunnelma on kireä. Mä katson sen totisia sinisiä silmiä, partaa, ja kiharia hiussuortuvia. Se näyttää samalta kuin ennenkin, ja vaikka mä yritän nähdä varjoja sen silmien alla tai huolesta kertovia ryppyjä, mä en löydä niitä. Se näyttää samalta kuin melkein vuosi sitten jolloin se käveli pois mun elämästä. Ja nyt se istuu vain muutaman metrin päässä musta. Mä en tiedä mitä sanoa. Se oli joskus mun faija. Mutta kuka se on nyt ?

i can't breathe, without you, but i have to .

Me maataan sohvalla sylikkäin. On hiljaista, mä en kuule muuta kuin oman pulssini, mun pienen sydämen sykkiessä peiton alla, ja toisen, vahvemman sykkeen kylkeäni vasten. Mulla on lämmin ja hyvä olla. Vahvat käsivarret pitelevät mua, ne ovat mun linnani muurit, ne ovat lämpimät ja varmat. On hiljaista ja hämärää, alkava ilta hiipii ikkunan taakse. Mä tunnen oloni pieneksi ja hennoksi; ehkä ensimmäistä kertaa eläissäni. Painoa on pudonnut kilo vain muutamassa päivässä. Muutamassa päivässä, jotka on kuluneet kuin unessa. Mä syön ensimmäisen kerran vasta illalla, ja silloinkin vain leivän tai jogurtin. Mulla on koko ajan kylmä ja mä värisen. Mä olen onnellisempi kuin aikoihin, vaikka kotona seinät kaatuvat päälle, vaikka paikasta, jonne mä kerran tulin mielelläni, on tullut mulle vankila.

~

Me seistään kahdenkymmenen asteen pakkasessa ja purevassa tuulessa. Auringonlasku on verenkarvas, punaista ja kultaa. Mä kiedon käsivarteni sen ympärille, ja se vetää mut lähelleen. Mä painan pääni sen rintaa vasten ja suljen silmäni. Siinä on paikka, jossa mun kuuluu olla. Jossa mulla on hyvä olla.

~

Bussi kaartaa pois pysäkiltä, mä painan käteni jäiseen ikkunaan ja ehdin nähdä tutun hahmon nojaavan kadunkulmauksessa seinää vasten. Mä en tiedä ehtiikö se nähdä mun haparoivan vilkutuksen, mä en tiedä ehtiikö se nähdä kuinka mun silmät täyttyvät kuumista kyynelistä jotka vierivät mun poskille ja päättävät matkansa persikanväriselle huiville.
Mä itken koko bussimatkan, vaikka joskus kauan sitten vannoin, ettei maailmasta löytyisi ketään, kenen perään itkisin. Mutta nyt mä itken. Itken niinkuin lapsi, vavahtelen tukahdutetuista nyyhkytyksistä jotka ravisuttaa mun kehoa. Mun olo on tyhjä, tuntuu kuin mä olisin vain puolikas.

Kotona huudetaan. Rumia, syyttäviä sanoja, joista jokainen on isku mun sydämeen. Mä haluan pois. Ne ei ymmärrä, enkä mä edes yritä kertoa. Mä tiedän ettei siitä ole hyötyä.
Joku toivottaa hyvää joulua. Ei se ole hyvä. Ei mulle.

Mä en tiedä mitä mä teen. Mä voisin viettää aaton kotona ja kärsiä, tai mä voisin mennä serkuilleni, jotka ottavat mut aina avosylin vastaan. Menin minne menin, rauhaa mä en saa.
Viikko, joka avautuu mun eteeni koko pituudessaan, tuntuu tappavalta, vaikka mä tiedän että se on vähän. Niin vähän, että mä tunnen itseni säälittäväksi. Ehkä mä olenkin.
Painoa on kuitenkin pudotettu valon voimalla, joulutavoite ohitettiin kauan sitten. Mä olen tyytyväinen. Ja haluan vieläkin enemmän.

trying to be so perfect . . 'cause i know you worth it

Voiko ihminen olla liian onnellinen voidakseen olla olemassa? Onko luvallista olla niin onnellinen, että voisi poksahtaa pieniksi, kimalteleviksi palasiksi? Onko oikein tuntea tällaista vilpitöntä iloa ja rakkautta?

Mä herään unelta tuoksuvaan, pehmeän harmaaseen aamuun. Mun olo on kevyt ja hetken tuntuu, kuin mua ei olisikaan. Mä en avaa silmiäni, en ihan vielä, vaan annan unen lipua hitaasti pois mun tajunnasta, karata unien hautausmaalle. Mun iho on viileä ja peitto tuntuu raskaalta ja turvallisen lämpimältä. Mä vedän sen päälleni ja nipistän silmät vielä hetkeksi kiinni. Mä en kuitenkaan malta nukahtaa enää.
Mä kipuan tikkaat alas ja venyttelen kuin kissa, silmät sirrillään, kunnes valpastun. Vaaka on kylmä mun jalkojen alla. Mustat digitaalinumerot väläyttävät näytölle luvun, jota mä en voi uskoa todeksi. Joulutavoitteeseen on matkaa vain 700 g. Mun paino on alhaisempi kuin aikoihin. Mua hymyilyttää, kun mä istun kirjoittamaan numerot muistiin.

Mä en muista, milloin viimeksi olisin tuntenut näin. Tällaista huoletonta iloa ja onnellisuutta vain siitä, että mä olen mä, ja tää on mun elämä, vain mua varten.
Pitkästä aikaa musta tuntuu siltä, että . . Ei sitä voi edes kuvailla. Mä olen niin onnellinen, kuin vain mun kaltainen ihminen voi tällaisessa tilanteessa olla. Siinä se .
Tässä samassa kaupungissa elää ja hengittää ihminen, jonka ajatteleminen saa mut hymyilemään, joka saa mut tuntemaan jotakin sellaista, minkä mä luulin kadottaneeni kauan sitten.
Mä en osaa sanoa mitään järkevää, joten mä vain sanon sen. Mä olen rakastunut maailman täydellisimpään ihmiseen.
Mä, kyyninen paska, joka ei usko rakkauden olemassa oloon, joka löytää parhaistakin tyypeistä listan vikoja, ja joka on hartaasti sitä mieltä, ettei koskaan löydä unelmiensa prinssiä, olen saanut muuttaa mieltäni.
Voihan se olla että huomenna sä tajuat että se onkin vain samanlainen kuin kaikki muut.
Ei. Mä en halua että niin käy.
Se on täydellinen. Edes mä en pysty löytämään siitä yhtäkään vikaa.
Odotas vaan . .

Ei. Tällä kertaa niin ei käy .

tears of pain , tears of joy

Mä istun ratikassa, nojaan päätä vasten kylmää lasia. Mun poskilla vierii kyyneliä, ne putoaa mun leualta nahkatakille. Kyynelet vierivät, enkä mä edes yritä pyyhkiä niitä pois. Mä en halua. Sillä ne kyyneleet ei ole täynnä tuskaa ja surua, vaikkakin mun olo on haikea. Ne on ilon kyyneleitä.
Pitkästä aikaa mun olo on levollinen, onnellinen ja turvallinen, ehkä jopa hieman rakastunut. Mä itken pelkästä helpotuksesta, siitä, miten voi tuntua niin hyvältä. Mä hymyilen, ja se hymy leviää hitaasti mun kasvoille, valaisee mun kyyneleiset silmät. Se hymy on sellainen hymy, joka kertoo että mulla on jokin asia, jota kukaan muu ei tiedä. Jokin pieni salaisuus joka saa mut hymyilemään kun mä ajattelen sitä. Mä katson ulos, kotikaupunkiani, sen valoja ja ihmisiä ja ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin mä ajattelen, että elämä todella on elämisen arvoista.

the dizziness just compliments this failure of a girl

Mä astun vaa'alle. Sen valkoinen, kylmä pinta kiiltää mun jalkojen alla. Mä värisen aamun viileässä hämärässä unisena, pehmeänä ja lämpimänä. Mä katson mustia digitaalisilmiä. -700 g, vaaka ilmoittaa. Mun sydän hypähtää ilosta .

Mä todellakin sain pudotettua sen 700 g. Ja sitten . . Mä en tiedä mitä tapahtui. Mä tiedän vain että mun olo on turvonnut, ällöttävä ja lihava. 600 g tuli takas yhtä nopeesti ku lähtiki. Rakastan toki jojoilua. Huomenna mun on pakko olla 600 g kevyempi . Mun on pakko pysyä suunnitelmassa . Pakko.
Uutena vuotena mä olen 2 kg kevyempi . Varmasti .

Mua väsyttää . Mä en jaksais yrittää tavoitella täydellisyyttä. Kaikki muut ovat laihempia, pienempiä, parempia. Niillä on parempi itsekuri ja ne saa pelkkiä kiitettäviä. Mä olen ruma, epäonnistunut lihava paska. Eikä mulla ole ketään kenelle puhua tästä. Tai on, mutten jaksa rasittaa niitä. Ihmisillä on omatki ongelmansa. Mua kuvottaa, mun maha on valtava pallo joka mun tekee mieli puhkaista jollain. Poksauttaa hajalle . Mun reidet on valtavat kasat rasvaa ja selluliittia. Mua yököttää . Mee pois .

there's nothing inside her, she's weak and she's tired of feeling like this

Mua väsyttää. Ulkona ilma on kylmää sinistä. Pakkanen piirtää kuurankukkia ikkunaan. Opettaja jakaa takaisin kokeita ja mä tärisen vilusta. "Hienoa työtä." Paperista tuijottaa punainen ykkönen ja nolla sen vieressä. En mä vähempään olisi tyytynytkään .

Paino jumittaa viidettä päivää samassa lukemassa. Huomenna sen on oltava vähemmän. Pakko. Mun on pysyttävä suunnitelmassani. Mun on oltava 1.7 kg kevyempi ennen jouluaattoa. Mun on pystyttävä siihen .

Mä nauran ja pöyhin hiuksiani. Mä olen iloinen ja mun ääneni kaikuu ylimpänä. Mun kasvoilla meikki peittää ihon virheet , ja tuntuu kuin se peittäisi myös mun tunteet. Mä en katso ketään silmiin, etteivät ne vaan näe . "Silmät ovat sielun peili," mulle on sanottu. Mun silmät on meikattu mustalla ja sinisellä, rajaukset on paksummat kuin ennen.

Mä en tiedä iloitsenko vai ahdistunko tulevasta joululomasta. Nykyisin mä olen niin väsynyt, että lyhytkin koulupäivä on tappava. Mä nukun vähintää kahdeksan tuntia joka yö, ja meinaan kuolla uupumuksesta raahautuessani iltapäivällä kotiin. Ulkona on liian kylmä, mä en tahdo juosta tai ulkoilla, sillä mä tiedän etteivät mun keuhkot kestä. On liian kylmä luistella, enkä mä jaksa liikkua sisällä. Lihaskuntoa mä vihaan, vaikka tiedän että sitä pitäis tehä.
Se tulee olemaan joko-tai. Joko mä laiskistun, lihon muodottomaksi massaksi loman aikana, tai sitten lennän hulluna paikasta toiseen ajattelematta ruokaa, jolloin mä en ehdi levätä, ja olen entistä väsyneempi kun koulu alkaa tammikuussa. Mä en tiedä kumpi on pahempi. Kuolla väsymykseen vai itseinhoon, -vihaan ja epäonnistumisen tunteeseen.

Mä keitän jälleen litran teetä ja syön muutaman palan lakua. Mun päivän ateriana on kolme broilerpyörykkää, vaikka mä inhoan lihapullia. Tee on tällä kertaa makeaa ja lämmintä. Jälleen mä juon koko litran.
Illalla on mentävä lenkille.

Uusi lukija (ja edelliset myös) ,  tervetuloa ♥

this is road to the frozen hell

Hetken aikaa mun päässä risteili vaikka minkälaisia ajatuksia, mutta kun mä istuin alas valmiina kirjoittamaan, mä sain huomata, että mun mieli on aivan tyhjä. Ulkona tuulee ja mulla on kylmä. Luojan kiitos on viikonloppu. Vaikka en mä tiedä onko se hyvä.
Mulla on nälkä. Hirvittävä nälkä joka ei lähde syömällä. Mä olen jo nyt syönyt liikaa.
Laiha tomaattikeitto ei lämmitä eikä täytä mun vatsaa. Mun on paha olla, mä tahdon pois. Mä tahdon käpertyä lämpimään syliin ja tuntea vahvat käsivarret mun ympärilläni. Ne pyyhkivät pois mun tuskan ja kylmyyden mun sydämestä, ne ovat lämpimät ja varmat. Mä tahdon olla rakastettu, mä tahdon rakastaa. Mä tiedän että mulla olisi paljon annettavaa.
Mä olen sotkussa, jota kukaan ei halua siivota. Mä uppoan syvemmälle ihanaan mereeni, eikä kukaan halua heittää mulle pelastusrengasta. Ne eivät kestä mun ongelmia. Ne eivät uskalla olla lähellä mua. Ne pelkäävät että niistä tulee mun kaltaisia. Ne pelkää että ne ei ole tarpeeksi vahvoja kestääkseen mua.

"I could be your angel . ."     " But who wants an angel with broken wings ?"

Miksi mun piti alottaa tää taas? Miksen mä voinut antaa olla? Miksen mä voi olla tyytyväinen itseeni ja elää normaalisti?

Jippu laulaa kuinka se hukkuu ilman rakkautta sekaviin öihin.

Mä olen kyyninen paska. Mä olen virhe, epäonnistunut luuseri, mä olen . . Mä . .
Mä olen puolitiessä helvettiin.

~

"Voiku mä voisin raahata sut johonki hoitoon!" , se sano. Mä näin kuinka sen silmistä kuvastui ihan aito huoli musta. "Muttakun sä et voi." Mä nauroin ja hymyilin suloisesti . Sen silmät oli tummat, melkein mustat, kun se katsoi mua. Mä näin että sitä sattui. Enkä mä välittänyt.

kill me now , please , i'm begging you , kill me

Tästä päivästä on tulossa pitkä . Luvassa on monta turhaa postausta .
Mua alkoi heikottaa, maailma rupes pyörimään mun päässä. Verensokerit oli nollassa joten ennenku mä tajusinkaa, olin vedelly naamaani ne keksit. Ja olo vaan huononi.
Sitte sain tietää, et mul ois tänään mahdollisuus nähä tää yks ihminen, MUTTA . Mun on pakko mennä vahtimaan kakaroita kerhoon, koska muute siel ei oo riittävästi ohjaajii. Mä haluan vaan kuolla, kuolla, kuolla. Tappakaa mut nyt, please. Mä en kestä tätä vitutusta ja maailman epäreiluutta. TAPPAKAA MUT !

i'm a slow dying flower, frost killing hour

Herätyskello soi ja sen ääni on repivä aamun hiljaisessa hämärässä. Mä vaiennan kellon ja jään raatona makaamaan sängylle. Mun silmät painuu kiinni, mieli yrittää tavoittaa pois lipsuvaa unta, jossa kaikki on kevyttä ja ihanaa. Mä käperryn peiton alle lämpimään pieneksi sykkyräksi ja nukahdan uudelleen. Mä en jaksa. Mä en jaksa nousta ja kohdata tulevaa päivää, joka on kylmä ja luminen, kirkasta jäätä ja pakkastuulta.

Mä en jaksa enää. Lomaan on muutama päivä, ja mä olen kuolemispisteessä. Lyhytkin päivä ilman harrastuksia tuntuu repivältä, pienetkin askareet on suunnattomia voimainkoetuksia. Mua väsyttää. Mä olen heikko, ja niin kyllästynyt tähän maailmaan. Ja mä olen juopunut typerästä toivosta ja hölmöstä rakkaudesta.

Mä tapasin J:n eilen. Pitkästä aikaa. Me käveltiin stadin lumisia katuja ristiin rastiin, eikä kummallakaan tuntunut olevan mitään sanottavaa. Me jutellaan niitä näitä, kun se yhtäkkiä pysähtyy ja katsoo mua miettivästi. "Mitä?" Mä kysyn. Mua ärsyttää kun se katsoo noin. Miettivästi ja analysoivasti. "Ei mitään." Se vastaa ja lähtee kävelemään. Mä kävelen sen vierellä ja tunnen sen katseen itsessäni. "MITÄ?" Mä kysyn. Se on hetken hiljaa ja kysyy sitten, epäröivästi ja hitaasti. "Ootsä laihtunu?" Sen katse mittailee mua ja mun sydän jättää yhden lyönnin välistä. "En todellakaan," mä naurahdan, "mistä sä sellasta keksit?" Mä hymyilen enkelimäistä, viatonta hymyäni, mutten katso sitä silmiin. "Nokun . . Sun kasvot . Ne on paljon pienemmät ku ennen." Se sanoo. "Ja sun sääret . . On kapeemmat ." Mä katson sitä kulmat koholla ja se kääntyy pois, kiinnittää huomionsa läheiseen näyteikkunaan ja mutisee jotain sairaista hinnoista, eikä kuule kun mä kuiskaan. "Joo. Olen mä laihtunut."
Mun mieli oli kevyt ja musta tuntui että mä voisin leijailla pilviin.

Nyt mun vierellä pöydällä on kolme suklaakeksiä. Mun lemppareita, joissa yhdessä on ehkä sata kaloria. Mä olen paastonnut melkein neljäkymmentä tuntia. Ja mä aion paastota vielä paljon lisää. Mä työnnän keksit ylähyllylle ja hymyilen. Mä voitan vielä. Niinkuin mulle eilen sanottiin, mä olen taistelija. Taistelija kaikilla muilla kentillä paitsi rakkauden sotatantereella. Anteeksi tyhmät kielikuvat .
Mä en tiedä olenko mä ihastunut. Tuskinpa vaan. Mä en kykene sellaisiin tunteenosoituksiin. En enää. En kaikkien niiden pettymysten jälkeen. En enää, kun sydän on tuhansina sirpaleina. Mä olen korkeintaan kiinnostunut. Ehkä. Enkä mä tiedä mitä mä teen. Muutama pitkä katse, pari kommenttia ja tykkäystä facebookissa, ja mä kuvittelen että meidän välillä on jotain. Se ois voinu olla kommentoimattakin.
Mä en tunne sitä. Mutta se tuntee ihmisiä mun menneisyydestä. Ihmisiä, joita mä en halua muistaa. Ja se viettää niiden kanssa aikaa. Mä näen kuvia siitä ja kasvoista jotka mä haluan pyyhkiä pois. Ehkä mä vaan annan olla. Kuten aina.

Mä olen paastonnut kohta neljäkymmentä tuntia. Eikä se ole vielä mitään.

spinning around

Me nauretaan ja kilistetään laseja. Kuohuviini on kuplivaa ja juovuttavaa, musiikki soi; remontin äänet hukkuu sen alle. Mä nousen, maailma kieppuu mun tanssiessa ja nauraessa. Cam istuu sängyllä, mutsi pyörii toimistotuolilla . Sillä on kädessä tölkki koffia, mulla ja Camilla viinilasit. 
Mä halaan mutsia, musta on ihanaa kun se on siinä, laihana ja röökin tuoksuisena, oudoissa vaatteissaan ja kynityissä hiuksissaan. Se nauraa, huitoo käsillä ja selittää. Ja mä rakastan sitä.

Mä siis todella tapasin mun mutsin, pitkästä aikaa kesän jälkeen. Niillä oli putkiremppa menossa, koko kämppä oli kaaoksessa, mutta hyvin me sovittiin sinne sekaan. Juotiin kuoharia ja jatkettiin siiderillä, kunnes mun täti soittaa että "hei, muistathan tulla sitte finskille sinne konserttiin . ." Lähettii sitte Camin kanssa kännissä ku käet Puksun juna-asemalle ja onnistuttiin selvii stadiin. Mä saavuin finskille reippaat 20 min myöhässä ja oli ihanaa selittää sielä vartijoille sun muille että joo , mulla on lippu tuolla narikassa, joo, olen menossa kuuntelemaan. . Silmät seiso, mä en . Mä haisin kilsan päähän viinalta ja röökiltä. Thank God konsertti kesti sen aikaa että selvisin siinä astetta parempaan kuntoon. Päädyin serkuille yöks, sieltä tänä aamuna takas himaa, naama paikoillee, hiuksiin uus väri, mekko päälle ja tuomiokirkkoon soittamaan.

Huomenna ois tarkotus mennä lasketteleen Vihtiin Camin kanssa, katotaa selvitäänkö sieltä hengissä..

it's snowing

Mä näin unta mutsista, virran mukana pois ajelehtivista nuoteista ja huterasti rakennetuista torneista . Se uni oli niin todentuntuinen, että mun herätessäni kellon soimiseen mä olin varma että kaikki oli tapahtunut .
Ulkona leijuu hiljalleen lumihiutaleita maahan. Mä riisuudun ja astun vaa'alle, aivan alasti, peläten hämärässä näkemiäni mustia digitaalisilmiä. Mä suljen omat silmäni ja rukoilen. -400 g eilisestä, vaaka ilmoittaa. Mä en voi uskoa sitä. Ei voi olla todellista . Mä astun vaa'alle uudestaan ja saan saman vastauksen julki lausumattomaan kysymykseeni. Onko tää totta ?
Mä katson itseäni peilistä. Maha on pienentynyt, solisluut erottuvat entistä selkeämmin. Mun katse jää viipyilemään mun rinnoille, joita mä vihaan. Ne eivät edes ole rinnat. Muodottomat puikulat joita mä häpeän. Mutta mitä jos mun laihtuessa niistä tulee vielä hirveämmät ? "Oletko sä sitten mieluummin läski ja isorintainen kuin laiha, siro, kevyt ja pienirintainen ?" Mä kysyn itseltäni. "Moni on sua paljon laihempi ja niilläkin on ihan hyvät rinnat . ." Niin kai sitten .
Ensimmäistä kertaa mua arveluttaa , vaan ei kauaa . "Tavoite on vielä niin kaukana. Sä et voi lopettaa nyt. Ryhdistäydy, senkin läski. "

killing me softly ~

Aamu on kylmä, pimeä ja tummanharmaa. Mä istun autossa, radio soittaa joululauluja. Mua väsyttää ja palelee; edessä oleva 7 tunnin koulupäivä tuntuu ylivoimaiselta. Mä mietin mutsia, jonka mä sain kuulle olevan jotenkuten maisemissa ja hengissä. Missä, sitä mä en tiennyt. Me istutaan hiljaisina, tien niellessä meitä. Ekat tunnit on köksää. Mä suljen silmäni ja toivon että voisin haihtua pois. Mä en tule olemaan lauantaina 700 g kevyempi. Mä en pysty siihen.

Luokassa on hiljaista. Kuuluu vain kynien rapinaa, muutama tuskastunut huokaus, sitten vimmattua kumittamista. Kello tikittää väsyneesti vartin yli kymmentä, ulkona on sinistä ja kylmää. Mun päätä särkee, enkä mä tajua äikän kielioppia. Me ollaan väsyneitä ja unisia villasukissamme ja pehmeissä neuleissamme. On joulukuun toinen ja mun paino on sama kuin eilen.

Tehtäviä aletaan tarkistaa ja mä viittaan. Vastaus on oikea, mun ääni on vakaa. Tietenkin.
Seuraavalla tunnilla on ruotsin sanakoe. Mä en osaa, mä en ole lukenut. Mä unohdin. Mä en jaksanut.

Vielä 11 päivää, ja mä olen hetkellisesti vapaa. 11 päivää, kyllä mä sen kestän . . Pakkohan mun on.
Kello soi. Ihmiset kolistelevat pulpeteissaan, nauravat ja hölisevät . Mä olen jäätynyttä silkkivillaa ja sinistä pumpulia.

Puolikas täytetty paprika, 1 dumle, 1 mentos-fruit pötkö, lasi mehua, muutama haukku pizzaa ja maailman pienin joulutorttu. Kuppi kaakaota, light colaa ja pullaviipale. Mä olen läski. Siinä se. 30 min luistelua ja kaupungilla sun muualla ravaamista koko päivä . Mä en uskalla edes ajatella, onko mun paino noussut huomenna . Mä en kestäis sitä.

i swear to you , i'll never eat again

Me istutaan ruotsintunnilla luokanvalvojan kirjoittaessa taululle kielioppia. Mua palelee ja heikottaa; mun olo on paskan ankea ja maailma kieppuu mun silmissä. Kylmät väreet kiirii pitkin mun selkää . Onneksi mä istun takana . Kukaan ei näe kun mä käärin hupparia paremmin ylleni. Ulkona on aavistus iltapäivän kylmästä, sinisestä hämärästä, joka hiipii ikkunan taakse jäisenä ja hyytävänä . Mun on kylmä . Ajatukset vie mua jonnekin kauas, mä leijailen kohti avaruutta. Mä tunnen katseet itsessäni ja kuulen opettajan äänen. Mä havahdun ja katson sitä silmät tyhjinä. Se katsoo mua, ollen varma siitä että mä tiedän. Ainahan mä tiedän. Kärsivällisesti se toistaa kysymyksen, johon mä en osaa vastata . Mä painan katseeni . Ei, mulla ei ole tehtäväpaperia . Joo, kyllä mä olen tehnyt sen. Se hymyilee ja sanoo ettei haittaa . Silti sen silmissä näkyy ihmetys. Ainahan mä tiedän . . Mut jätetään rauhaan ja mä tiedän ettei se kysy multa uudestaan . Joku vastaa mun puolesta , mä tunnistan lapsellisen äänen ja väärän vastauksen .

Meille jaetaan kuullunymmärtämiskokeet . Mä katson paperia ja yritän tajuta kysymyksiä. Nauha alkaa pyöriä, se soljuu mun tajuntaan enkä mä ymmärrä sitä. Paperi pysyy tyhjänä.
Mun on kylmä , ihmiset mun ympärillä on kylmää foliota ja muovia teennäisine hymyineen . Mä tahdon pois.

~

On pimeetä kun me lähdetään veistoluokasta. Mua väsyttää, sisukset tuntuu kääntyneen ympäri ja mua heikottaa . Cam kävelee mun vierellä valkoisessa takissa ja me löpistään kevyesti niitä näitä . Mun jalat on lyijyä ja metsä meidän vierellä pimeä. Mun olo on kuin hakatulla ja jokainen askel on tuskaa kun me astutaan bussiin ja rojahdetaan takapenkille lähtien kohti keskustan valoja, ääniä ja ihmisiä. Mä haluan haihtua pois kylmään avaruuteen , olla olemassa , tuntematta mitään .

Mä paastosin puoli kuuteen asti, jolloin mä söin puolikkaan riisipiirakan ja vähän banaania. Mä löysin täydellisen pikkumustan itsenäisyyspäiväjuhliin joihin mut kutsuttiin soittamaan , ja seisoin kerrankin sovituskopin julmissa valoissa ylläni mekko , joka ei saanut mua näyttämään hirveän isolta . Se oli mustaa silkkiä ja satiinia , ja hetken aikaa mä tunsin itseni prinsessaksi. Mustaksi, surulliseksi, kalpeaksi prinsessaksi. Se mekko ylläni mä olin joku aivan muu.
Illemmalla oli teorian pikkujoulunyyttärit ja mä muistan vieläkin mitä söin . Kaksi toffeeraetta, kuusi dumlea, neljä fanipalaa, yhden kaurakeksin ja lasin mehua. Mua yököttää, ne painaa mun sisuksissa, valuu mun verenkiertoon ja juuttuu läskiksi mun kehoon. Mä vihaan itseäni niiden takia .

Ilta on kylmä ja jäinen kun mä istun bussissa matkalla kotiin. Keskustan valot vilkkuu mun ympärillä. Taivas on tummaa harmaata ja punaista ja mä olen väsynyt. Niin väsynyt että voisin itkeä ja valahtaa myttynä maahan, valua viemäriin .
Faijan ikkunassa on valo. Mä katson sitä ja mun sydäntä pistää . Mä olen väsynyt . Niin väsynyt .

Lauantaina mä aion säteillä. Mä olen kaunis ja hento mustassa mekossani, mun huulet on ruusuiset ja hiukset tuoksuvat . Mä soitan kauniisti , mä olen elegantti ja ihana . Lauantaina mä painan tasan 700 g vähemmän kuin nyt . Lauantaina on se päivä jolloin mä olen pudottanut 6 kg elokuusta . Se on vähän , mä tiedän sen . Mä olisin pystynyt parempaankin . Ja myös huonompaan . Paino on alhaisempi kuin viikkoihin . Mä olen tyytyväinen . . Ja tahdon enemmän .