Herätyskello soi ja sen ääni on repivä aamun hiljaisessa hämärässä. Mä vaiennan kellon ja jään raatona makaamaan sängylle. Mun silmät painuu kiinni, mieli yrittää tavoittaa pois lipsuvaa unta, jossa kaikki on kevyttä ja ihanaa. Mä käperryn peiton alle lämpimään pieneksi sykkyräksi ja nukahdan uudelleen. Mä en jaksa. Mä en jaksa nousta ja kohdata tulevaa päivää, joka on kylmä ja luminen, kirkasta jäätä ja pakkastuulta.
Mä en jaksa enää. Lomaan on muutama päivä, ja mä olen kuolemispisteessä. Lyhytkin päivä ilman harrastuksia tuntuu repivältä, pienetkin askareet on suunnattomia voimainkoetuksia. Mua väsyttää. Mä olen heikko, ja niin kyllästynyt tähän maailmaan. Ja mä olen juopunut typerästä toivosta ja hölmöstä rakkaudesta.
Mä tapasin J:n eilen. Pitkästä aikaa. Me käveltiin stadin lumisia katuja ristiin rastiin, eikä kummallakaan tuntunut olevan mitään sanottavaa. Me jutellaan niitä näitä, kun se yhtäkkiä pysähtyy ja katsoo mua miettivästi. "Mitä?" Mä kysyn. Mua ärsyttää kun se katsoo noin. Miettivästi ja analysoivasti. "Ei mitään." Se vastaa ja lähtee kävelemään. Mä kävelen sen vierellä ja tunnen sen katseen itsessäni. "MITÄ?" Mä kysyn. Se on hetken hiljaa ja kysyy sitten, epäröivästi ja hitaasti. "Ootsä laihtunu?" Sen katse mittailee mua ja mun sydän jättää yhden lyönnin välistä. "En todellakaan," mä naurahdan, "mistä sä sellasta keksit?" Mä hymyilen enkelimäistä, viatonta hymyäni, mutten katso sitä silmiin. "Nokun . . Sun kasvot . Ne on paljon pienemmät ku ennen." Se sanoo. "Ja sun sääret . . On kapeemmat ." Mä katson sitä kulmat koholla ja se kääntyy pois, kiinnittää huomionsa läheiseen näyteikkunaan ja mutisee jotain sairaista hinnoista, eikä kuule kun mä kuiskaan. "Joo. Olen mä laihtunut."
Mun mieli oli kevyt ja musta tuntui että mä voisin leijailla pilviin.
Nyt mun vierellä pöydällä on kolme suklaakeksiä. Mun lemppareita, joissa yhdessä on ehkä sata kaloria. Mä olen paastonnut melkein neljäkymmentä tuntia. Ja mä aion paastota vielä paljon lisää. Mä työnnän keksit ylähyllylle ja hymyilen. Mä voitan vielä. Niinkuin mulle eilen sanottiin, mä olen taistelija. Taistelija kaikilla muilla kentillä paitsi rakkauden sotatantereella. Anteeksi tyhmät kielikuvat .
Mä en tiedä olenko mä ihastunut. Tuskinpa vaan. Mä en kykene sellaisiin tunteenosoituksiin. En enää. En kaikkien niiden pettymysten jälkeen. En enää, kun sydän on tuhansina sirpaleina. Mä olen korkeintaan kiinnostunut. Ehkä. Enkä mä tiedä mitä mä teen. Muutama pitkä katse, pari kommenttia ja tykkäystä facebookissa, ja mä kuvittelen että meidän välillä on jotain. Se ois voinu olla kommentoimattakin.
Mä en tunne sitä. Mutta se tuntee ihmisiä mun menneisyydestä. Ihmisiä, joita mä en halua muistaa. Ja se viettää niiden kanssa aikaa. Mä näen kuvia siitä ja kasvoista jotka mä haluan pyyhkiä pois. Ehkä mä vaan annan olla. Kuten aina.
Mä olen paastonnut kohta neljäkymmentä tuntia. Eikä se ole vielä mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti