Mä istun ratikassa, nojaan päätä vasten kylmää lasia. Mun poskilla vierii kyyneliä, ne putoaa mun leualta nahkatakille. Kyynelet vierivät, enkä mä edes yritä pyyhkiä niitä pois. Mä en halua. Sillä ne kyyneleet ei ole täynnä tuskaa ja surua, vaikkakin mun olo on haikea. Ne on ilon kyyneleitä.
Pitkästä aikaa mun olo on levollinen, onnellinen ja turvallinen, ehkä jopa hieman rakastunut. Mä itken pelkästä helpotuksesta, siitä, miten voi tuntua niin hyvältä. Mä hymyilen, ja se hymy leviää hitaasti mun kasvoille, valaisee mun kyyneleiset silmät. Se hymy on sellainen hymy, joka kertoo että mulla on jokin asia, jota kukaan muu ei tiedä. Jokin pieni salaisuus joka saa mut hymyilemään kun mä ajattelen sitä. Mä katson ulos, kotikaupunkiani, sen valoja ja ihmisiä ja ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin mä ajattelen, että elämä todella on elämisen arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti