i can't breathe, without you, but i have to .

Me maataan sohvalla sylikkäin. On hiljaista, mä en kuule muuta kuin oman pulssini, mun pienen sydämen sykkiessä peiton alla, ja toisen, vahvemman sykkeen kylkeäni vasten. Mulla on lämmin ja hyvä olla. Vahvat käsivarret pitelevät mua, ne ovat mun linnani muurit, ne ovat lämpimät ja varmat. On hiljaista ja hämärää, alkava ilta hiipii ikkunan taakse. Mä tunnen oloni pieneksi ja hennoksi; ehkä ensimmäistä kertaa eläissäni. Painoa on pudonnut kilo vain muutamassa päivässä. Muutamassa päivässä, jotka on kuluneet kuin unessa. Mä syön ensimmäisen kerran vasta illalla, ja silloinkin vain leivän tai jogurtin. Mulla on koko ajan kylmä ja mä värisen. Mä olen onnellisempi kuin aikoihin, vaikka kotona seinät kaatuvat päälle, vaikka paikasta, jonne mä kerran tulin mielelläni, on tullut mulle vankila.

~

Me seistään kahdenkymmenen asteen pakkasessa ja purevassa tuulessa. Auringonlasku on verenkarvas, punaista ja kultaa. Mä kiedon käsivarteni sen ympärille, ja se vetää mut lähelleen. Mä painan pääni sen rintaa vasten ja suljen silmäni. Siinä on paikka, jossa mun kuuluu olla. Jossa mulla on hyvä olla.

~

Bussi kaartaa pois pysäkiltä, mä painan käteni jäiseen ikkunaan ja ehdin nähdä tutun hahmon nojaavan kadunkulmauksessa seinää vasten. Mä en tiedä ehtiikö se nähdä mun haparoivan vilkutuksen, mä en tiedä ehtiikö se nähdä kuinka mun silmät täyttyvät kuumista kyynelistä jotka vierivät mun poskille ja päättävät matkansa persikanväriselle huiville.
Mä itken koko bussimatkan, vaikka joskus kauan sitten vannoin, ettei maailmasta löytyisi ketään, kenen perään itkisin. Mutta nyt mä itken. Itken niinkuin lapsi, vavahtelen tukahdutetuista nyyhkytyksistä jotka ravisuttaa mun kehoa. Mun olo on tyhjä, tuntuu kuin mä olisin vain puolikas.

Kotona huudetaan. Rumia, syyttäviä sanoja, joista jokainen on isku mun sydämeen. Mä haluan pois. Ne ei ymmärrä, enkä mä edes yritä kertoa. Mä tiedän ettei siitä ole hyötyä.
Joku toivottaa hyvää joulua. Ei se ole hyvä. Ei mulle.

Mä en tiedä mitä mä teen. Mä voisin viettää aaton kotona ja kärsiä, tai mä voisin mennä serkuilleni, jotka ottavat mut aina avosylin vastaan. Menin minne menin, rauhaa mä en saa.
Viikko, joka avautuu mun eteeni koko pituudessaan, tuntuu tappavalta, vaikka mä tiedän että se on vähän. Niin vähän, että mä tunnen itseni säälittäväksi. Ehkä mä olenkin.
Painoa on kuitenkin pudotettu valon voimalla, joulutavoite ohitettiin kauan sitten. Mä olen tyytyväinen. Ja haluan vieläkin enemmän.