Aamu on kylmä, pimeä ja tummanharmaa. Mä istun autossa, radio soittaa joululauluja. Mua väsyttää ja palelee; edessä oleva 7 tunnin koulupäivä tuntuu ylivoimaiselta. Mä mietin mutsia, jonka mä sain kuulle olevan jotenkuten maisemissa ja hengissä. Missä, sitä mä en tiennyt. Me istutaan hiljaisina, tien niellessä meitä. Ekat tunnit on köksää. Mä suljen silmäni ja toivon että voisin haihtua pois. Mä en tule olemaan lauantaina 700 g kevyempi. Mä en pysty siihen.
Luokassa on hiljaista. Kuuluu vain kynien rapinaa, muutama tuskastunut huokaus, sitten vimmattua kumittamista. Kello tikittää väsyneesti vartin yli kymmentä, ulkona on sinistä ja kylmää. Mun päätä särkee, enkä mä tajua äikän kielioppia. Me ollaan väsyneitä ja unisia villasukissamme ja pehmeissä neuleissamme. On joulukuun toinen ja mun paino on sama kuin eilen.
Tehtäviä aletaan tarkistaa ja mä viittaan. Vastaus on oikea, mun ääni on vakaa. Tietenkin.
Seuraavalla tunnilla on ruotsin sanakoe. Mä en osaa, mä en ole lukenut. Mä unohdin. Mä en jaksanut.
Vielä 11 päivää, ja mä olen hetkellisesti vapaa. 11 päivää, kyllä mä sen kestän . . Pakkohan mun on.
Kello soi. Ihmiset kolistelevat pulpeteissaan, nauravat ja hölisevät . Mä olen jäätynyttä silkkivillaa ja sinistä pumpulia.
Puolikas täytetty paprika, 1 dumle, 1 mentos-fruit pötkö, lasi mehua, muutama haukku pizzaa ja maailman pienin joulutorttu. Kuppi kaakaota, light colaa ja pullaviipale. Mä olen läski. Siinä se. 30 min luistelua ja kaupungilla sun muualla ravaamista koko päivä . Mä en uskalla edes ajatella, onko mun paino noussut huomenna . Mä en kestäis sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti